Ilmari Kianto

Ilmari Kianto (Calamnius)

s, 7.5.1874 Pulkkila,  k. 27.4.1970 Helsinki

Vanhemmat: kirkkoherra August Benjamin Calamnius ja Cecilia Septima Catharina Lundahl

• muutti perheen mukana Suomussalmelle Karhulan pappilaan vuonna 1879, kun isä sai kirkkoherran viran.
• kävi koulunsa Iissä ja Oulussa ja pääsi ylioppilaaksi Oulun lyseosta v.1892. Koulussa hän mm. toimitti oppilaskunnan lehteä.
• aikoi ensin upseerin uralle ja aloitti Oulun neljännessä tarkk’ampuja-pataljoonassa, sai Venäjän aroilla pidetyistä harjoitusleireistä kyllikseen ja erosi.
• julkaisi 22-vuotiaana esikoiskirjansa Väärällä uralla armeija-kokemuksistaan.

• tunsi luonnonlyriikan omimmaksi alakseen ja julkaisi Soutajan lauluja (1896), Hiljaisina hetkinä (1897) ja Lauluja ja runoelmia(1900). Entinen koulutoveri Eino Leino auttoi häntä runojen valikoimisessa.
• opiskeli Helsingin Keisarillisessa Aleksanterin Yliopistossa pääaineinaan venäjän ja suomen kieli hylättyään aikeensa lukea teologiaa.
• oli mukana perustamassa Suomalaista Kaunokirjailijaliittoa v.1897 ja promovoitiin filosofian maisteriksi v.1900.
• täydensi venäjän kielen opintojaan stipendiaattina Moskovassa 1901-03.
• suomensi mm. Leo Tolstoin Kuolema ja I.A. Gontsharovin Herra Oblomov -teokset.
• ryhtyi Tostoin aatteiden kannattajaksi ja kävi Tolstoin kanssa kirjeenvaihtoa.
• kuului Suomen suurimman tolstoilaisen, Arvid Järnefeltin, ystäväpiiriin.
• erosi Tolstoin vaikutuksesta kirkosta, solmi Suomen ensimmäisen siviiliavioliiton Ruotsissa v.1904 torniolaisen Hildur Molnbergin kanssa ja jätti lapsensa kastamatta.
• toimi venäjän kielen opettajana Kajaanin yhteiskoulussa 1904-06.
• otti osaa Suomen vapautuspyrkimyksiin mm. Kajaanissa 1905.
• oli Kajaanin lehden toimittajana 1906, arvosteli Kajaanin kaupungin johtohenkilöiden ja pappien tekemisiä ja sai sekä vihollisia että ihailijoita.
• toimi aktiivisesti nimien suomalaistamisasiassa ja muutti itsekin nimensä Kiannoksi kotipitäjänsä vanhan nimen mukaan v.1906 (Kiando-Kianto-Kianta-Suomussalmi).
• kirjoitti huomattavan määrän isänmaallisia, tsaarinvaltaa avoimestikin vastustavia runoja lehtiin ja teoksiinsa, julkaisi 1906 kokoelman Isänmaallisia runoelmia.
• ei alistunut yhteiskunnan yleisiin kaavoihin vaan kapinoi kirkkoa, tsaarinvaltaa, tekopyhyyttä ja epäaitoutta vastaan.
• jättäytyi vapaaksi kirjailijaksi 32-vuotiaana.
• teki tiliä Jumala- ja yhteiskuntasuhteistaan teoksessaan Pyhä viha v.1908.
• kertoi liikuttavasti kolmivuotiaan esikoispoikansa kuolemasta teoksessaan Pyhä rakkaus 1910.
• saavutti kuuluisuutta kansankuvauksellaan Punainen viiva v.1909.
• haastettiin jumalanpilkasta oikeuteen teostensa Pikku syntejä ja Vapaauskoisen psalttari vuoksi, tuomio oli kuitenkin vapauttava.
• kirjoitti Kajaanin maanviljelysseuran tilauksesta v.1911 Nälkämaan laulun, joka O.Merikannon säveltämänä on eniten laulettuja maakuntalaulujamme.
• asettui kasvavan perheensä kanssa asumaan Suomussalmen Kiantajärven rannalle rakennuttamaansa Turjanlinnaan v.1912. Lapsia syntyi lähes vuosittain, kirjoja 2-3 vuodessa.
• antoi lapsilleen erikoisia nimiä kuten Tähtivalo, Sotavalta, Sotaprinssi, Simpukka, Iltatähti.
• julkaisi lapsilleen kertomiaan satuja Turjanlinnan satukirjassa 1915. Kirja on yhä vielä hyvin suosittu.
• otti osaa Vapaussotaan 1917-18 valkoisten aktivistien puolella ja toimi Antrean rintamalla mm. sotakirjeenvaihtajana.
• oli Hyrynsalmen Hallan Ukon eli Juho Heikkisen hyvä ystävä ja porourheilutoveri ja kannatti jääkäriliikettä.
• tarjosi saarensa majoja jääkärien salaiseksi etappipaikaksi. Kirjoitti kielletyn Vapaussoturin valloituslaulun (sävel “Kauan on kärsitty vilua ja nälkää“).
• oli suuri Vienan-tuntija ja toimi Suur-Suomi-hengessä Vienan Karjalan vapauttamisen puolesta ja teki sinne lukuisia retkiä patikoiden tai porolla ajaen.
• kirjoitti Vienan kansasta ja sen oloista tsaarinvallan viimeisinä vuosikymmeninä useita teoksia - toistatuhatta sivua ainutlaatuista kulttuurihistoriaa, mm. Vienan virroilta, Karjalan kankahilta (1915), ja runoili myös 1906 Vienan kansallislaulun jonka sävelsi Heino Kaski.
• piti ajoporoja ja oli innokas porourheilun puolestapuhuja vuosisadan alusta vuoteen 1939, toimi Poropäivien juhlapuhujana ja julkaisi vuonna 1913 Poro-kirjan.
• lienee tsaarinvallan loppuvuosina ollut varsinkin maaseudulla yksi luetuimpia kirjailijoitamme.
• oli itsenäisyytemme aikana kenties tunnetumpi “maineeltaan“ kuin teoksiltaan. Kiannon naiset kiinnostivat varsinkin ei-lukevaa yleisöä.
• toi kirjakieleemme lukuisia sanoja Kainuun kansan värikkäästä murteesta.
• matkusteli vuosisadan alkuvuosikymmeninä paitsi Vienan Karjalassa ja Petsamossa myös Krimillä, Kaukasuksella, Virossa, Liettuassa, Latviassa, Puolassa, Tsekkoslovakiassa ja Sveitsissä.
• halveksi kaupunkilaiselämää ja ihannoi luontoa, korpimaata ja maalaiselämää.
• julkaisi 50-vuotiaana v.1924 toisen kansankuvauksensa, Ryysyrannan Joosepin, jonka esikuva oli vähällä nostaa asiasta syytteen.
• kutsuttiin Suomen Kirjailijaliiton ja Karjalan Sivistysseuran kunniajäseneksi v.1924.
• julkaisi pitkän elämänsä aikana 67 teosta: runokokoelmia, romaaneja, matkakuvauksia, muistelmia ja näiden lisäksi lukemattomia kannanottoja ja lehtiartikkeleita. Toistakymmentä julkaisematonta käsikirjoitusta lienee vielä eri arkistoissa. Julkaistuista teoksista mainittakoon vielä Vanha Pappila, Papin poika, Patruunan tytär, Metsäherran herjaaja, Moskovan maisteri.
• solmi kolme avioliittoa ja sai kaikkiaan 12 lasta, erosi kerran ja jäi kahdesti leskeksi, hän herätti pahennusta ns. omantunnon avioliitoillaan.
• julkaisi sisarestaan Ainasta, jonka kanssa hänellä oli tulehtuneet välit eriävien moraalikäsitysten vuoksi, teoksen Vanha Postineiti 1935.
• menetti rakkaan Turjanlinnansa sodassa 1939, jolloin suomalaiset sotilaat sen polttivat.
• jätti evakkoon lähtiessään Turjanlinnan eteisen pöydälle sikarilaatikon kanteen venäjänkielisen viestin jossa pyysi vihollisen jättämään talo rauhaan ja siirtymään hänen sisarensa, ns. vanhan postineiden huvilaan tai vastapäisen saaren kalamajoihin - viesti tulkittiin sotapetoksen yritykseksi ja hänet tuomittiin puoleksi vuodeksi kuritushuoneeseen, josta presidentti Kallio myöhemmin armahti. Hänet erotettiin "maanpetturina" useimmista kulttuuriseuroista. Vasta 1950-luvulla tunnustettiin julkisesti hänelle tapahtunut vääryys.
• julkaisi kärsimästään vääryydestä vankilapäiväkirjan Omat koirat purivat (1948).
• menetti kansalaiskeräysten ja kustannus-osakeyhtiö Otavan avustuksella rakennuttamansa toisen Turjanlinnan tulipalossa v.1949. Vanhuutensa kesät hän vietti Turjanlinnan rinteillä vaatimattomissa väliaikaisiksi tarkoitetuissa mökeissä, jotka nyt ovat museona.
• asui vuodesta 1953 lähtien talvisin Helsingissä Mariankatu 24:ssä Otavan järjestämässä asunnossa.
• sai takaisin kunniajäsenyytensä niin Suomen kirjailijaliitossa kuin Karjalan Sivistysseurassakin.
• sai vastaanottaa Suomen Leijonan ritarikunnan suurristin ja I lk komentajamerkin v.1954.
• promovoitiin Helsingin Yliopiston historiallis-kielitieteellisen tiedekunnan kunniatohtoriksi v.1957.
• puhui sujuvasti suomen lisäksi ruotsia ja venäjää ja melko hyvin saksaa ja latinaa, ja häntä pidettiin myös mukavana seuramiehenä.
• maalasi tekstejä kiviin, esineisiin, kyltteihin, huonekaluihin, lautasiin, sekä harrasti maalailun ohella kalastusta ja retkeilyä.
• ilmoitti itse poliittiseksi kannakseen "valkoinen anarkisti".
• ehti ystävystyä useimpien presidenttiemme kanssa, joista varsinkin Urho Kekkonen usein kävi hänen luonaan syntymäpäivillä.
• uskoi koko elämänsä ajan Jumalaan - vastusti kirkkoa laitoksena sekä eräitä uskonkappaleita - ja liittyi takaisin kirkkoon v.1966. Raamattunsa papin poika tunsi hyvin, viittauksia raamattuun löytyy kaikista hänen teoksistaan.
• kuoli 27.4.1970 Helsingin Auroran sairaalassa viikkoa ennen 96-vuotispäiväänsä.
• siunattiin Helsingin Alppilan kirkossa - siunauksen toimitti oma poika, rovasti Otso Kianto - ja haudattiin valtion kustannuksella Turjanlinnaa vastapäätä omaan Niettussaareen, jonne hän jo vuonna 1927 oli varannut paikan ja omakätisesti kirjoittanut hautataulun tekstin.
• luetaan suomalaisen kirjallisuuden klassikoihin varsinkin erinomaisen kielenkäyttönsä ansiosta.