2012

Aino Kallas Seuran kulttuurikävely torstaina 2.8.2012

oppaana seuran jäsen Pirkko-Liisa Rauhala

Aino Kallas Helsingissä

Aino Julia Maria Kallas (s. Krohn) syntyi 2.8.1878 äitinsä ensimmäisenä ja isänsä neljäntenä lapsena Krohnin puoleisten isovanhempiensa kartanossa Kiiskilässä Viipurin pitäjässä. Hänen vanhempansa, koulunjohtaja Minna (s. Lindroos) ja professori Julius Krohn asuivat tuolloin Helsingissä. Aino Krohn asui Helsingissä vuoteen 1900 saakka ja uudestaan vuosina 1918–1921, kun Oskar Kallas toimi Viron lähettiläänä Suomessa. Jouduttuaan pakolaiseksi Virosta vuonna 1944 Aino Kallas asui ensin Tukholmassa ja vuoden 1954 alusta alkaen Helsingissä kuolemaansa 9.11.1956 saakka. Elämästään, joka kesti 78 vuotta, Aino Kallas asui Helsingissä noin 28 vuotta. Jos mukaan lasketaan hänen pitkäaikaiset vierailunsa, Suomessa viipymisen aikaa karttuu kaikkiaan noin 32–33 vuotta.

Vuonna 2012 Aino Kallas-kävelyn erityiskohteena oli Helsingin yliopistomuseossa esillä ollut Aino Kallaksen äidin, Minna Lindroos-Krohnin muotokuva, jonka on maalannut Maria Wiik 1888. Kävelyn aikana tutustuttiin myös Senaatintoriin sekä ulkopuolelta Viron suurlähetystörakennukseen Kaivopuistossa.

Kohde 1: Minna Lindroos-Krohnin muotokuva

Maria Wiikin (1853–1928) vuonna 1888 maalaama Maria Wilhelmina Krohnin (1841–1917) muotokuva sisältyy Helsingin yliopiston Galleria Academica -kokoelmaan.[1] Pia Katerma, jonka väitöskirja taidemaalaari Maria Wiikistä vuodelta 1954 on ensimmäinen naisen tekemä tutkimus kultakauden taiteilijanaisesta, arvostaa Wiikin teoksen korkealle: ”Virallinen muotokuva, jossa malli on innoittanut taiteilijattaren kauniiseen, harmoniseen ratkaisuun, on vuonna 1888 valmistunut Suomalaisen Tyttökoulun ensimmäisen johtajattaren Minna Lindroosin (naimisissa professori Julius Krohnin kanssa) kuva (Luett. n:o 181, kuva s. 83). Tässäkin malli on kuvattu rintakuvana melkein suoraan edestä. Johtajatar Minna Lindroosilla on kapeat kasvot, ja hänen viisas katseensa ilmaisee sielukkuutta ja tasapainoisuutta. Tumma pää piirtyy tummanruskeaa taustaa vasten himmeästi hohtavan ääriviivan välittämänä. Teos on kauttaaltaan soinnutettu monivivahteiseen ruskeaan, ja siveltimenvedot ovat muovailevat ja hienot.” (Katerma 1954, 82.) Maria Wiik oli 1800-luvulla ainut naistaiteilija, joka sai virallisia muotokuvatilauksia (Konttinen 2000, 83; Palin 2004, 312). Hän maalasi 1880-luvun lopulla parin vuoden aikana kaikkiaan 16 muotokuvaa (osa virallisia, osa yksityisiä). Minna Krohnin kuva kuuluu kyseiseen kokonaisuuteen ja esitettyjen arvioiden mukaan Wiikin maalaamien muotokuvien parhaimmistoon.

Maria Wiikin kuvassa Minna Lindroos-Krohn on 47-vuotias. Avioituessaan Minna Lindroos oli tuon aikakauden mukaan jo ikääntynyt, 35-vuotias, ja hän sai lapsensa Ainon 37-vuotiaana ja Aunen 40-vuotiaana. Aune Krohnin (1955, 98–106) muistelman mukaan Minnan kirjallinen lahjakkuus tuli esiin varhain ja kotona häntä kannustettiin sen kehittämiseen. Minna oli 7-vuotias, kun Runebergin Vänrikki Stoolin tarinain ensimmäinen osa ilmestyi, ja hän luki sen innostuneena. Hän seurasi myös Topeliuksen toimittamaa Helsingfors Tidningar’ia. Koulunsa päätettyään Minna Lindroos opiskeli Jyväskylän opettajaseminaarissa kansakoulunopettajaksi, ja hänen ensimmäinen työpaikkansa oli Lappeenrannan suomalainen tyttökansakoulu kolmen vuoden ajan. Sieltä hän siirtyi vastaperustetun Helsingin Suomalaisen tyttökoulun ensimmäiseksi johtajaksi syksyllä 1869 ja toimi siinä tehtävässä seitsemän vuotta eli avioitumiseensa saakka.

Maarit Leskelä-Kärki on väitöskirjassaan Krohnin sisarista tarkastellut alakappaleessa ”Myyttinen isä ja vaikea äitisuhde” sisarten lapsuudenperheen kuvioita (Leskelä-Kärki 2006, 310–322). Äiti-suhteen vaikeudessa oleellinen sisältö näyttäisi olleen etäisyys ja vaikeudet samaistua Minna-äitiin; äitiin samaistuminen oli tuolloin Leskelä-Kärjen mukaan keskeisempää kuin suhteen tärkeys. ”Sekä Aune että Aino puhuivat selittämättömästä vastenmielisyydestä ja vieroksunnasta äitiään kohtaan. Molemmat tunsivat tunteistaan häpeää, mutta saivat tukea toisiltaan pohtiessaan monimutkaista suhdettaan äitiin ja tämän vieraaksi jäänyttä persoonaa.” (Leskelä-Kärki 2006, 311–312.)

Aino Kallas on vuonna 1946 muistellut kirjallisia taustavaikutteitaan ja ryhmitellyt ne viideksi alaotsikoksi: Perintö, Sanojen leikkiä, Työkammioita, Kanssavaeltajia ja yksinäisyyttä, Noor-Eesti (Kallas 1946, 251 – 259). Perinnöstä hän kirjoittaa, että sitä ei tarvitse kaukaa hakea, koska kirjailijantaipumukset juontuvat sekä isän että äidin ruumiillis-henkisestä rakenteesta. Isän perintöä hän pitää monimuotoisempana ja vivahteellisempana kuin äidin perintöä.

Kohde 2: Senaatintori ja Suomen suuriruhtinaan Aleksanteri II:n patsas

Carl Ludvig Engelin (1778–1840) suunnitteleman Helsingin sydän on Senaatintori.[2] Matti Klingen massiivisesta teoksesta Helsingin ja Suomen valtion muodostumisesta 1808–1863 (Klinge 2012) saa informatiivisen kuvan Helsingin rakentamisesta suuriruhtinaskunnan pääkaupungiksi. Senaatintori rakennuksineen oli Aino Krohnin lapsuuden ja nuoruuden aikana pitkälti sama kuin se on nyt. Helsingin yliopiston – Suomen Aleksanterin Yliopiston kuten se vuonna 1827 nimettiin – promootioista muodostui Suomessa erityislaatuisia kansallisia juhlia. Vuoden 1897 keväällä järjestettiin suuri promootio, jossa suomenmielisten ehdokkaana yleiseksi seppeleensitojattareksi oli 18-vuotias (19 elokuussa 1897 täyttänyt) Aino Krohn. Hanke kuitenkin kaatui, ja sen sijaan Aino toimi promootiossa Edvard Reinin seppeleensitojattarena.

Walter Runebergin ja Johannes Takasen suunnittelema Aleksanteri II:n patsas pystytettiin 1894. Senaatintorin tarkoitus oli alun perin toimia paraatien, sotilaallisten ja valtiollisten menojen sekä Helsingin tapauksessa myös akateemisten tapahtumien näyttämönä. Siksi torin tuli olla tyhjä – ”katseen tuli etsiytyä kirkkoon, yliopistoon ja senaattiin” kuten Klinge (2012, 173) kirjoittaa. Kun torille sitten alkuperäisten tarkoitusperien vastaisesti pystytettiin keisarin patsas, sen tuli olla huomattavasti Kauppatorin keisarinnan obeliskia suurempi ja korkeampi ja ”sivuveistosryhmiensä ansiosta myös horisontaalisesti levittyvä.” (Klinge mt., 173.) 

Vuoden 1899 alkupuolen Aino oli Keski-Euroopassa Helmikuun manifestin aikaan. Häntä informoitiin Suomesta tuolloin tiiviisti, erityisesti Ilona Jalavan kirjeissä. Hiljaisena mielenosoituksena suomalaiset veivät kevään aikana kukkia ja seppeleitä Aleksanteri II:n patsaalle, minkä Aino merkitsi päiväkirjaansa 6.3.1899. Ilona Jalava kirjoitti Ainolle 18.3.1899: ”Huomenna on suuri kansalaisdemonstratsiooni – on Aleksanteri II:n kuolinpäivä. Helsinkiläiset koristavat patsaan ja seppeleitä tulee ympäri koko maan – ainoa tapa, jolla saamme tunteitamme näyttää. Joka päivä on tullut uusia seppeleitä – se on koko patsas ihan kukkien peitossa.” (Kolme naista, kolme kohtaloa 1988, 69.) Samassa kirjeessä Ilona kertoo mielenosoituksesta, kun 3.3.1899 tori oli ollut täynnä äänettömiä ihmisiä mitään kapinaa osoittamatta.

Kohde 3: Unioninkatu ja sen päässä Saksalainen kirkko

Aino Krohn vihittiin avioliittoon Oskar Kallasen kanssa Helsingin Saksalaisessa kirkossa[3] 6.8.1900. Hääpäivästä Aino Kallas kirjoitti päiväkirjaansa 11.8.1900: ”Jäljestäpäin olen ihmetellyt, kuinka kiireesti kaikki kävi. Lankoni Rudolf Kallas piti vironkielisen puheen, sydämellisen, syvän, mieleenpainuvan, kuten hän itsekin; sitten astui alttarille suomalainen pappi, Walter Lampén, ja vihki meidät.” Häävastaanotto pidettiin Alppilassa, tuon ajan kuuluisassa ravintolassa, ja seuraavana päivänä nuori pari lähti Kaarmaan Saarenmaalle häämatkalle.   

Kohde 4: Viron tasavallan suurlähetystö Itäinen Puistotie 10

Oskar Kallas nimitettiin Suomeen Viron asiainhoitajaksi syksyllä 1918, ja hänen ensimmäisiä tehtäviään oli hankkia tontti Viron lähetystöä varten.[4] Hän teki kaupat 1919, ja seuraavalla vuosikymmenellä virolainen arkkitehti Konstantin Bölau suunnitteli rakennuksen, joka valmistui ja otettiin käyttöön loppuvuodesta 1933. Rakennus palautui Viron valtiolle 1994, ja se avattiin suurlähetystöksi joulukuussa 1995. Talon historiallinen arvo on erittäin merkittävä siksi, että se on Viron valtion ensimmäinen lähetystökäyttöön rakennuttama rakennus. Se edustaa hillittyä funktionalismia.[5]

Kohde 5: Aino Kallaksen viimeinen osoite ja kuolinkoti, Merikatu 1 A[6]

Aino Kallaksen viimeisenä ja ainoana varsinaisena Helsingin osoitteena elämän viimevaiheessa oli Merikatu 1 A/Hoito- ja toipilaskoti Säde lokakuun alusta 1954 alkaen. Aino Kallaksen terveys oli heikko ja hänen liikkumisensa viimeisinä vuosina oli vaikeaa. Aino Kallas kuoli kodissaan 9.11.1956, 78 vuoden ikäisenä. Hänet on haudattu Hietaniemen hautausmaalle Krohnien perhehautaan.

Kirjeessään Ilona Jalavalle marraskuussa 1954, vajaat kaksi vuotta ennen kuolemaansa, Aino Kallas kirjoitti Merikadun kodistaan: ”Olen edelleen hyvin tyytyväinen täällä, huoneeni on iso ja merelle päin, josta tosin seuraa syysmyrskyjen temmellyksen liikaläheisyys. Ruoka on runsasta ja hyvää, ihmiset ystävällisiä. Olen valitettavasti liikkunut sangen vähän, pari-kolme käyntiä, siinä kaikki. En ole vielä ryhtynyt muuhun työhön kuin kirjeitten järjestelyyn. Päiväkirjan IVttä osaa ruvetaan pian painattamaan, ja silloinhan on taas työtä yllin kyllin. Terveyteni jättää valitettavasti paljonkin toivomisen varaa, varsinkin, mitä liikuntaan tulee. (--) Olen saanut oman radion, josta on paljon seuraa.” (Aino Kallas Ilona Jalavalle 28.11.1954; Kolme naista, kolme kohtaloa 1989, 261.)

Aino Kallas aloitti elämänsä vanhempiensa kodissa Helsingin Vuorikadulla ja Ratakadulla 1878 ja kuoli 78 vuotta myöhemmin vajaan parin kilometrin päässä eteläisemmässä kodissaan Merikadulla. Kierrettyään vuosikymmenten mittaisen laajan kaaren maailmalla hän fyysis-konkreettisesti palasi juurilleen Helsinkiin, lapsuutensa ja nuoruutensa maisemiin. Hän oli syntynyt Suomen suuriruhtinaskunnassa ja kuoli itsenäisessä Suomessa Suomen kansalaisuuden (takaisin) saaneena.

Aino Kallaksen hengen voimaa ja hellittämätöntä elämän janoa kuvannee hänen mietelmänsä runsaat kolme kuukautta ennen kuolemaansa: ”Hapuilen – en, päinvastoin etsin määrätietoisesti ja kiihkeästi väylää, joka veisi minut umpivesistä väljemmille ulapoille.” (Vaeltava vieraskirja 25.7.1956.)

Lähteet ja kirjallisuutta

Aino Kallaksen Päiväkirja 1897–1931.

Kallas, Aino (1946): Uusia kanssavaeltajia ja ohikulkijoita. Muistoja ja muotokuvia. Helsinki: Otava.

Kallas, Aino (1947): Kolmas saattue kanssavaeltajia ja ohikulkijoita. Muistoja ja muotokuvia. Helsinki: Otava.

Katerma Pia (1954): Maria Wiik. Porvoo-Helsinki: Werner Söderström Osakeyhtiö.

Klinge, Matti (2012): Pääkaupunki. Helsinki ja Suomen valtio 1808 – 1863. Helsinki: Kustannusosakeyhtiö Otava.

Kolme naista, kolme kohtaloa. Aino Kallaksen kirjeenvaihtoa Ilona Jalavan ja Helmi Krohnin kanssa vuosina 1884 – 1913. Toimittanut Riitta Kallas. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, 1988.

Kolme naista, kolme kohtaloa. Aino Kallaksen kirjeenvaihtoa Ilona Jalavan ja Helmi Krohnin kanssa vuosina 1914 – 1955. Toimittanut Riitta Kallas. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, 1989.

Konttinen, Riitta (2000): Maria Wiik. Helsinki: Kustannusosakeyhtiö Otava.

Krohn, Aune (1955): Menneitten aikojen tarinaa. Helsinki: Osakeyhtiö Valistus.

Krohn, Helmi (1942): Isäni Julius Krohn ja hänen sukunsa. Helsinki: Otava.

Krohn, Helmi (2004): Helmi: Helmi Krohnin kirjeitä läheisilleen 1884 – 1936. Toimittanut Marjut Hjelt. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura.

Kurvet-Käosaar, Leena & Rojola, Lea (ed. 2011): Aino Kallas. Negotiations with Modernity. Studia Fennica. Litteraria 4. Helsinki: Finnish Literature Society.

Leskelä-Kärki, Maarit (2006): Kirjoittaen maailmassa. Krohnin sisaret ja kirjallinen elämä. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura.

Leskelä-Kärki, Maarit & Melkas, Kukku & Hapuli, Ritva (toim., 2009): Aino Kallas. Tulkintoja elämästä ja tuotannosta. Helsinki: BTJ Kustannus.

Melkas, Kukku (2006): Historia, halu ja tiedon käärme Aino Kallaksen tuotannossa. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura.

Melkas, Kukku & Grönstrand, Heidi & Launis, Kati & Leskelä-Kärki, Maarit & Ojajärvi, Jussi & Palin, Tutta & Rojola, Lea (2009): Läpikulkuihmisiä. Muotoiluja kansallisuudesta ja sivistyksestä 1900-luvun alun Suomessa. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura.

Palin, Tutta (2004): Oireileva miljöömuotokuva. Yksityiskohdat sukupuoli- ja säätyhierarkian haastajina. Helsinki: Kustannus Oy Taide.

Viron Suomen-suurlähetystö. Toim. Kattri-Helina Raba. Helsinki: Viron Suomen-suurlähetystö, 2003.

Vuorikuru, Silja (toim., 2008): Elämisen taiteesta. Aino Kallaksen ja Anna-Maria Tallgrenin kirjeenvaihtoa kolmelta vuosikymmeneltä. Helsinki: Otava.

[1] www.museo.helsinki.fi/nayttelyt/vaihtuvat_nayttelyt/Minna%20Krohn.pdf

[2]http://fi.wikipedia.org/wiki/Senaatintori

[3] www.stadissa.fi/paikat/213/saksalainen-kirkko

[4] www.estemb.fi/suurlahetysto/lahetyston_historia

[5] www.fonecta.fi/yritykset/Helsinki/452387/Viron+suurlahetysto

[6] www.korttelit.fi/rakennus.php/id/1147