2013

Aino Kallas Seuran kulttuurikävely Helsingissä Aino Kallaksen 135-vuotissyntymäpäivänä 2.8.2013 klo 16.00 oppaana seuran jäsen Pirkko-Liisa Rauhala

Aluksi

Aino Julia Maria Kallas (s. Krohn) syntyi 2.8.1878 äitinsä ensimmäisenä ja isänsä neljäntenä lapsena Krohnin puoleisten isovanhempiensa kartanossa Kiiskilässä Viipurin pitäjässä. Hänen vanhempansa, koulunjohtaja Minna (s. Lindroos) ja professori Julius Krohn asuivat tuolloin Helsingissä. Aino Krohn asui Helsingissä vuoteen 1900 saakka ja uudestaan vuosina 1918–1921, kun Oskar Kallas toimi Viron lähettiläänä Suomessa. Jouduttuaan pakolaiseksi Virosta vuonna 1944 Aino Kallas asui ensin Tukholmassa ja vuoden 1954 alusta Helsingissä kuolemaansa 9.11.1956 saakka. Elämästään, joka kesti 78 vuotta, Aino Kallas asui Helsingissä noin 28 vuotta. Jos mukaan lasketaan hänen pitkäaikaiset vierailunsa, Suomessa viipymisen aikaa karttuu kaikkiaan noin 32–33 vuotta, vajaa puolet hänen elämästään.

135-vuotisjuhlakävelyllä kohteina ovat Kruununhaka ja Vuorikadun Hospiz sekä teemoina Aino Kallaksen ja Ilona Jalavan ystävyys ja Aino Kallaksen kanta-asiakkuus Vuorikadun Hospizissa (nykyinen hotelli Arthur, NMKY:n yhden perustajan prof. Arthur Hjeltin mukaan). Kävelyn päätteeksi päästiin tutustumaan hotelli Arthurin Aino Kallas-sviittiin (huone 538), jonka hotelli on muotoillut jugend-tyyliseksi huoneeksi Helsingin design-pääkaupunkivuonna 2012. Huoneen seinällä on katkelma Aino Kallaksen Pastorale-runosta (runokokoelma Kuoleman joutsen 1942) ja Kallaksen valomuotokuva. Huone on suuri ja siinä on erityinen ikkunasyvennys. Kallas on päiväkirjassaan kuvannut sekä huoneen tilavuutta että ikkunasta avautunutta maisemaa.[1]

Vuoden 2013 Aino Kallas-kävelyä ovat tiedoillaan ja yhteistyöllään avustaneet nimistönsuunnittelija FM Johanna Lehtonen Helsingin kaupungin suunnitteluvirastosta sekä myyntineuvottelijat Miisa Moon ja Ingela von Smitten Hotelli Arthurista.

 Kohde 1: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura

Suomalaisen Kirjallisuuden Seura perustettiin vuonna 1831, ja arkkitehti Sebastian Gripenbergin uusrenessanssista tyyliä edustava talo valmistui vuonna 1890.[2] Kihlausaikana Oskar Kallas kirjoitti tammikuussa 1900 väitöskirjaansa Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran huoneessa. Aino Krohn kirjoitti päiväkirjaansa (10.1.1900): ”Ja tänään! Menin hänen luokseen ja vein käärössä mukanani hänelle aamiaista – niin kuin työmiesten vaimot! Siellä me sitten istuimme, muistelimme edellistä iltaa ja tunsimme kumpikin, että päivä päivältä kasvamme yhä enemmän yhteen, tulemme välttämättömiksi toisillemme ja tarvitsemme toisiamme elääksemme.”

Kohde 2: Ilona Jalavan koti, täysihoitola ja opiskelija-asuntola ”Ilonan puulaaki” Meritullinkatu 13, sisäpihan kivirakennus

Aino Kallaksen elämän kokonaisuudessa hänen pitkäaikaisin ihmissuhteensa sisarten ohella on ystävyys Ilona Jalavan (1878–1960) kanssa. Aino ja Ilona toteuttivat ystävyyttään alkuvaiheessa leikki- ja koulutovereina. Aikuisiällä ystävyyttä toteutettiin olosuhteiden vuoksi pääasiallisesti kirjeenvaihtona.

Ilona Jalava suoritti käsityönopettajan tutkinnon vuonna 1904. Hän työskenteli käsityönopettajana sekä tekstiilitaiteilijana, erityisesti kirjonnan edistäjänä Suomen Käsityön Ystävien piirissä. Hän on julkaissut useita mallikirjoja, ja hänen suunnittelemansa kirjaimet (julkaistu vuonna 1911) levisivät laajasti suomalaisiin koteihin. (Jämbäck 2008, 84–88) Vuonna 1949 Ilona Jalava sai Suomen Kulttuurirahaston tunnustuspalkinnon.

Käsityötaiteilijan työn lisäksi Ilona Jalava teki kulttuurihistoriallisesti merkittävän elämäntyön opiskelijanuorison täysihoitolan ja asuntolan pitäjänä äitinsä kanssa isänsä Antti Jalavan kuoleman jälkeen vuodesta 1909 (Jämbäck 2008, 87). Puulaakissa oli opiskelijoita ruokavieraina, täysihoitolaisina ja osa myös kortteerissa asujina. Monet tieteen ja politiikan myöhemmät vaikuttajat asuivat Ilonan puulaakissa (suomeksi huonekunta tms.). Jalavat olivat muuttaneet Albertinkadulta Konstantininkatu 13:een vuonna 1907. Vuonna 1928 kadun nimi muutettiin vanhan tulli- ja pakkahuoneen mukaan Meritullinkaduksi. Talo, johon Jalavat muuttivat, sijaitsee samassa katunumerossa nykyäänkin, ja se on sisäpihalle 1890-luvulla rakennettu, kahden rakennusmestarin suunnittelema.

Eija Jämbäckin (2008, 87) mukaan Ilonan puulaakiin pääsyvaatimuksena oli, että ylioppilaan päämääränä oli tohtorinhattu. Puulaakilaisista moni väittelikin ja kohosi huomattavaan asemaan (esim. Urho Kekkonen, Paavo Kastari, Arvi Korhonen, Lauri Posti, L.A. Puntila, Eero Petäjäniemi, Matti Valtasaari) (Kallas 1989, 298; Laitinen 1995 [2. p.], 307). Puulaakissa asuivat myös mm. Kirsti Gallen-Kallela, Sibeliuksen kolme tytärtä (Margareta Jalas, Ruth Snellman, Heidi Blomstedt) ja Seere Salminen (Serp). Puulaakissa solmittiin tuttavuuksia ja löydettiin elämänkumppaneitakin. Ilona mainitsee kirjeessään 19.12.1933 Ainolle, että puulaakin pöytä on 13-päinen ja se nauraa paljon: ”Jos minä olen se kuoleva kolmastoista, niin ainakin se lähtö naurussa suoritetaan!” (Kallas 1989, 149.) Monet puulaakilaiset pitivät Ilonaan yhteyttä myöhemminkin. Ilonan täyttäessä 70 vuotta 1948 entiset puulaakilaiset laativat hänelle punaisiin nahkakansiin sidotun juhla-albumin, johon he olivat koonneet valokuvia ja muistoja puulaaki-ajoiltaan (Kallas 1989, 349).

Aino Kallas (1947, 108) kertoo muistelmassaan, että puulaakissa oli ajoittain ahdasta ja Ilona itse asui keittiön takaisessa huoneessa. Aino mainitsee Ilonan sanoneen ”ei kannata, ei kannata”, kun Aino oli ihmetellyt, kuinka Ilona jaksoi sietää alituista hälinää saamatta koskaan tilaisuutta vetäytyä omaan rauhaansa. Mitä ilmeisimmin puulaaki ei ollut mikään ”kannattava bisnes”, vaan Ilonan elämäntapavalinta.

Ilonan ja Ainon ystävyys oli alkanut varhain ja se oli kestävää, vaikka siihen tuli sittemmin säröjä ja seitsemän vuoden katkos 1939–1945. Ilona ei voinut ymmärtää Ainon katsantokantoja rakkaudesta, ja Aino toimi Ilonan mielestä itsekkäästi. Ilonan ja Ainon ystävyys oli syvää, lämmintä ja rehellistä. Kuten Maarit Leskelä-Kärki (2006, 63) mainitsee, Aino Kallas paljasti Ilona Jalavalle 1940-luvun alussa, että vain hänen kirjeensä sisar Aunelle ja Ilonalle olivat yhtä rehellisiä kuin päiväkirjamerkinnät.

Ystävykset pystyivät sanomaan asioita toisilleen suoraan. Ilona moitti Ainoa mm. siitä, että tämä ei ryhtynyt naisasian aktiiviseksi ajajaksi. ”Älä ota tätä pahasti – se ei ole pahasti tarkoitettu, mutta sinulle ajattelemiseksi aiottu. Ihmisen täytyy kasvattaa itseään pois itsekkäisyydestä – ja siihen olisi suurena apuna työ yleisen hyvän eteen. Se siitä. Sinä ymmärrät minut, jos tahdot.” (Kirje 14.11.1904.) Hauska on Ilonan neuvo Ainolle Kordelinin apurahahakemuksen tekemiseen (3.12.1923): ”Ensi vuonna kirjoitat anomuksen ivallisen nöyrään sävyyn, koska joku mainitsi, että se tänä vuonna oli ylimielisesti kyhätty.” (Kallas 1989, 7). Aino puolestaan nimitti Ilonaa sielulääketaidon kunniatohtoriksi.

Riemastuttava on kirje, jonka Ilona lähetti Ainolle tämän 60-vuotispäiväksi (1.8.1938; Kallas 1989, 177): ”Rakas Aino! Kun sinä nyt kaikessa nuorekkaassa kauneudessasi kuitenkin täytät täysiä vuosia, yrittäisin minä esiinkantaa paraan onnentoivotukseni päivän johdosta. (--)Se on nyt auttamattomasti suurin osa elämää takana päin. Rikkaaksi sinun ainakin täytyy omasi tunnustaa.  Se lahjantapainen, jonka merkkipäiväksesi olen valmistanut, tulee syksyllä sinun mukanasi Tallinnaan. Se on lattialla pidettävä jalkatyyny, johon voit väsyneet jalkasi asettaa, kun askeleesi tuntuvat raskailta ja jalat kylmiltä. Iloista vanhentumista toivottaen Ilona Peitsalon Anttilassa sinun 60-vuotispäiväsi aattona.” Täysien vuosien täyttäminen ei loppunut kuuteenkymmeneen vuoteen, vaan vielä tulivat Ainolle 70-vuotispäivätkin. Ilona kirjoitti (30.7.1948): ”Ja tässä nyt itse istumme samanikäisinä, kiinni vielä hyvinkin elämässä ja joskin lähtövalmiina, kuitenkin vielä elämässä riippuen ja uteliaina odotellen että elämä sittenkin vielä jatkuisi omalta kohdalta.” (Kallas 1989, 238.)

Kohde 3: Vuorikadun Hospiz, nykyinen hotelli Arthur, Vuorikatu 17–19[3]

Aino Kallas on muistelmateoksessaan Kolmas saattue kanssavaeltajia ja ohikulkijoita (Kallas 1947) omistanut yhden luvun Hospizille ja otsikoinut sen nimellä Kodin korvike. Hän aloittaa muistelman seuraavasti: ”Kodin korvike, vaiko sijaiskoti? Mikä sana mahtaisikaan osua kohdalleen koettaessani selvitellä sekä itselleni että muille, mitä N.M.K.Y:n helsinkiläinen Hospiz on kerinnyt minulle olla lähes kolmen vuosikymmenen kuluessa? Sellaisinakin elämän ajanjaksoina, jolloin minun ei ehkä tarvinnut niinkään kireälle kuroa kukkaroni nauhoja, olen ehdoin tahdoin sivuuttanut vanhan kotikaupunkini suurhotellit ja vaistomaisesti hakeutunut Vuorikadun tuttuun rauhaan.” (Kallas 1947, 98.)

Vaeltavassa vieraskirjassa (Kallas 1957, 24) on merkintä 16.9.1949: ”Olen pian jo koetellut yli puolen tusinaa helsinkiläisiä ravintoloita ja ruokapaikkoja, kuten koditon ihminen ainakin – Kappeli, Hotelli Kämp, Hotelli Helsinki, Seurahuone, Keskikartano, Hotelli Carlton, Fazerin yläkerta ja Fazerin kahvila, nyt Domus – ja lopputulos on: kukkaroni on keventynyt, ja kaipaan, en kylläkään erikoisia herkkuja, vaan hyvää, yksinkertaista ja yksilöllistä kotiruokaa. Olen kyltynyt kodittomuuteen. (--) Lopputulos: Vanha rakas Vuorikadun Hospiz on kuitenkin yliveto kaikista! Myöhemmin vielä Iso-Hokki, Vaakuna, Torni = 13, Hospiz 14!”

Ensimmäisen kerran Aino Kallas yöpyi Hospizissa keväällä 1910. Siitä alkoi yli 30 vuotta kestänyt asiakkuus. Ensimmäinen päiväkirjamerkintä Hospizissa on tehty 10.1.1911: ”Hospiz, Helsinki. Tulin Helsinkiin huvittelemaan, tulinkin sairastelemaan ja työtä tekemään.” Ensimmäisessä merkinnässä on kautta vuosikymmenten jatkunut vierailujen päätarkoitus: työnteko, joka tarkoitti teosten viimeistelyä ja oikovedosten lukemista Hospizissa, jossa Kallakselle osoitettiin kanta-asiakkaan huone (510). Ei ole mahdollista aivan tarkkaan selvittää kaikkia ajankohtia, jolloin Aino Kallas yöpyi Hospizissa.

Mistään ei käy erityisesti ilmi, miksi Aino Kallas päätyi vuonna 1911 juuri Hospiziin ja valitsi sen kantapaikakseen, kun hän Helsingin vierailuillaan ryhtyi yöpymään muualla kuin sukulaisten tai tuttavien luona. Aineistoista käy ilmi, että Hospiz tarjosi sekä hyvää palvelua että työrauhaa. Muistelmassaan Aino Kallas kertoo, että Hospizissa oli hänen käyttöönsä varattu ”muudan matala, pehmustettu ja tasaisesti soutava keinutuoli, joka alun alkaen oli ristitty ’tohtorinnan tuoliksi’ ja joka ilmestyy säilöstä vain sen käyttäjän saapuessa” (Kallas 1947, 98). Päiväkirjasta ja kirjeistä käy ilmi, että Aino Kallaksella kävi Hospizissa myös runsaasti vieraita; ystävät ja sukulaiset vierailivat siellä, samoin kustantajan edustajat ja taiteilijaystävät.

Toukokuussa 1913 Aino oli Helsingissä ja kävi katsomassa vakavasti sairaana olevaa Ida-tätiä samaan aikaan kun hän kirjoitti Titanic-kertomusta (Kallas 1953, 295–296).  ”Elämäni on mitä yksitoikkoisinta vaellusta Godenhjelmin ja Hospizin välillä, jossa asun. Olen paljon kirjoittanut, (--).” Aina ei Hospizissakaan ollut helppoa, kun asiat raastoivat: ”Itkin lattialla – vanha juttu. En koskaan enää ota tätä Hospizin huonetta, se on ollut todistajana liika moniin sieluntuskiin.” (21.10.1917; Kallas 1954, 133.) Hospizista hän ei kuitenkaan luopunut.

Kun Oskar Kallas oli nimitetty Viron lähettilääksi Suomeen, lähettilään tilapäisenä asuntona sai aluksi toimia (myös) Hospiz. Aino kirjoitti päiväkirjaansa (19.2.1919): ”Asumme nyt Hospizissa, missä meillä on kaksi huonetta vieretysten, kylpyhuone ja telefoni. Oskar on siis ’ministeri’, olemme yhtäkkiä kohonneet aivan toiseen yhteiskunnalliseen asemaan, meillä on 36 000 Smk vuotuiset tulot, paitsi asuntoa. (Kallas 1954, 188.) Lähettiläsparin asuminen Hospizissa jatkui päiväkirjamerkintöjen mukaan ainakin huhtikuulle.

Kallakset muuttivat tammikuussa 1922 Lontooseen, jonne Oskar Kallas oli nimitetty Viron lähettilääksi. Kesästä 1923 alkaen Kallakset viettivät kesäloman Virossa ja ohikulkumatkoilla Aino yleensä mennen tullen kävi Helsingissä ja yöpyi lähes aina Hospizissa. Siellä hän sai olla rauhassa ja tunsi olonsa kodikkaaksi, mistä kertoo esimerkiksi Anna Maria Tallgrenille kirjoitetun kirjeen kuvaus (31.8.1928): ”nyt istun täällä [Hospizissa] poronnahkaiset tohvelit jalassa, telefoni ja ovi ankarasti kiinni.” (Vuorikuru 2008, 100.) Kesällä 1928 vierailu Hospizissa kesti elokuusta syyskuun 18. päivään saakka, minä aikana Aino Kallas viimeisteli Sudenmorsiamen, jonka hän vei Hospizista Otavaan päivää ennen lähtöään.

Kun Kallakset alkuvuodesta 1944 pakenivat Virosta Suomeen, he oleskelivat useita kuukausia eri paikkakunnilla ennen kuin siirtyivät Tukholmaan 1.10.1944 (Laitinen 1995a, 474). Pakolaisajan alkuaikana tytär Virve asui lastensa kanssa Hospizissa. Aino Kallaksen kanta-asiakkuudesta Hospizissa kertoo koskettavasti se, että Hospizin johtaja rouva Hulda Bäck avusti Aino ja Oskar Kallasta heitä pakolaismatkalle Helsingistä Hyvinkään ja Turun kautta Tukholmaan (Kallas 1989, 340).

Sotien jälkeen Tukholmasta Suomeen tapahtuneita Aino Kallaksen vierailuja voi seurata Vaeltavasta vieraskirjasta (Kallas 1957). Hospiz oli yhä Kallaksen majapaikka Helsingissä ja merkitsi rauhaa ja keskittymistä työhön. Esimerkiksi vuoden 1949 syyskesällä Kallas asui Hospizissa yli kolme kuukautta.  Kallaksen ja Kai Laitisen ensimmäinen tutkimuskeskustelu 31.4.1952 tapahtui Hospizissa (Kallas 1957, 162.)

Viimeisen kerran, ennen muuttamistaan Helsingissä omaan kotiin Merikatu 1:een, Aino Kallas asui Hospizissa pitkän ajan syksyllä 1953 ja keväällä 1954. Hospizissa asuessaan hän kävi opetusministeri Johannes Virolaisen kahvikutsuilla valtioneuvoston juhlahuoneistossa (26.9.1953), Eino Leinon patsaan paljastamisen juhlaillallisilla Seurahuoneella (26.9.1953), sai tiedon Suomen kansalaisuuden takaisin saamisesta, kävi vastaanottamassa Wihurin rahaston myöntämän elämäntyöpalkinnon (9.10.1953), saattoi tyttärensä Virven haudanlepoon Hietaniemeen (14.11.1953), kävi itsenäisyyspäivän juhlavastaanotolla presidentin linnassa (6.12.1953). Aino Kallaksen kanta-asiakkuus Hospizissa kattaa paitsi pitkän ajan, myös laajan kirjon hänen elämänsä keskeisiä tapahtumia. Hänen taiteellisen työnsä huipentuma, Sudenmorsian, valmistui Hospizissa.

Lähteet ja kirjallisuutta[4]

Aino Kallaksen päiväkirja 1897–1931  sekä kaunokirjallinen ja muistelmallinen tuotanto.

Jämbäck, Eija (2008): Naiset valistuksen virittäjinä. Suomalaisen Konkordia-liiton rahastolahjoittajien ja kunniajäsenten elämäkerrasto. Helsinki: Suomalainen Konkordia-liitto. [Ilona Jalavaa koskeva artikkeli s. 84–88.] (Julkaisu on luettavissa internet-versiona.)

Kallas, Aino (1947): Kolmas saattue kanssavaeltajia ja ohikulkijoita. Helsinki: Otava.

Kallas, Aino (1957): Vaeltava vieraskirja. Helsinki: Otava.

Kallas, Riitta, toim. (1988): Kolme naista, kolme kohtaloa. Aino Kallaksen kirjeenvaihtoa Ilona Jalavan ja Helmi Krohnin kanssa vuosina 1884–1913. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura.

Kallas, Riitta, toim. (1989): Kolme naista, kolme kohtaloa. Aino Kallaksen kirjeenvaihtoa Ilona Jalavan ja Helmi Krohnin kanssa vuosina 1914–1955. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura.

Laitinen, Kai (1995, 2. painos): Aino Kallas 1897–1921. Tutkimus hänen tuotantonsa päälinjoista ja taustasta. Helsinki: Otava. (1. painos 1973.)

Leskelä-Kärki, Maarit (2006): Kirjoittaen maailmassa. Krohnin sisaret ja kirjallinen elämä. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura.

Vuorikuru, Silja, toim. (2008): Elämisen taiteesta. Aino Kallaksen ja Anna-Maria Tallgrenin kirjeenvaihtoa kolmelta vuosikymmeneltä. Helsinki: Otava.

Kruununhakaa koskevana lähteenä on lisäksi käytetty teosta:

Järvenpää, Eeva & Räihä, Sirpa (2007): Vanhinta Helsinkiä. Kertomuksia Kluuvin ja Kruununhaan kortteleista. Helsinki: Helsingin Sanomat.

[3] www.hotelarthur.fi/fin/historia

[4] Aikaisempien vuosien Aino Kallas-kävelyiden lähteitä ja kirjallisuutta on käytetty myös vuoden 2013 kävelyn suunnittelussa. Tässä lähdeluettelossa mainitaan päiväkirjan niteitä lukuun ottamatta ne teokset, joihin on tehty suoria viittauksia tekstissä.