Arto Seppälä: Puhe Veikko Huovisen muistotilaisuudessa

Sotkamo 29. marraskuuta 2009

Äskeisen lokakuun ensimmäisen sunnuntain myrsky saatteli pohjoisen
miestä, luonto hyvästeli väkevän myrskyn voimalla mestarillisen
kuvaajansa.Veikko Huovinen siirtyi tuntemattomaan, siintävien vuorien taa.

Suomen kielen jäljittelemätön taituri, ihmisen ja luonnon kuvaaja,
suuri kertoja Aleksis Kiven ja Pentti Haanpään rinnalla, on mennyt,
mutta siniset ajatukset ja viiltävät pohdinnat ajastamme, ne elävät.
Arvoisa rouva Hilkka Huovinen, hyvät Veikon omaiset,

läheiset ja hänen kirjallisuutensa ystävät!
Valtion kirjallisuustoimikunnan puheenjohtajana ja erityisesti
Huovisen ystävänä lähes neljän vuosikymmenen ajalta tunnen kirjai-
lijan poismenon kipeänä erona; Veikko Huovisen mittavaa merkitystä
suomalaiselle yhteiskunnalle ja sen kulttuurille on äkkiseltään vaikea
arvioida ja tartkentaa, mutta se ulottuu pitkälle tulevaisuuteen niin
kuin klassiseen asemaan kohonneiden taiteilijoiden osalta tiedämme.
Mestarillisten kirjailijoiden merkitys idolina, esikuvana
nuorille kirjoittajille ansaitsee huomion. Pentti Haanpää oli jossakin
määrin Huovisen esikuva niin kuin minullekin Tarzan –kirjojen jälkeen
ja ennen Huovista.
Huovinen tuli suomalaisen kirjallisuuden kenttään sananmukaisesti
metsästä. Hän ei silti ollut tavanomainen metsän poika, hänellä oli
metsänhoitajan paperit taskussaan, kun hänen toinen teoksensa
Havukka-ahon ajattelija ilmestyi 1952.
Voi sanoa, että korpifilosofi Konsta Pylkkänen oli hänen
opiskeluvuosiensa kämppäkaveri Helsingissä. Jo Huovisen
esikoisteoksen Hirrin myötä tämä mainio ajattelija löysi sijansa
muidenkin asumuksissa ja sydämissä. Pentti Haanpääkin mieltyi
Pylkkäsen ”konstantilaisiin maailmankatsomuksiin” niin kuin hän
nuorelle kollegalleen kirjoitti.
Suomalaisen kulttuurin maailma ja median näkyvyys olivat tuolloin
yli puolivuosisataa sitten tykkänään toisenlaisia kuin tänä päivänä.
Kirjailijoilla ei ollut oppiarvoja, kaikin puolin itseoppineita he
pääosin olivat. Kapealla pohjalla oli myös julkisuus, toisin kuin nyt,
jolloin julkisuus huutaa kaikenlaisten epäolennaisuuksien perään.
Huovisen nuoruudessa Suomessa ilmestyi esikoisteoksia niukasti,
ehkä 3-4 vuosittain. Tänä vuonna niiden määrä oli peräti yli 70.
On syytä huomata, että kirjailija, taiteilija ylisummaan, oli 1950- ja
60-luvulla taloudellisesti pitkälti oman onnensa seppä; valtion vuosi-
apurahat tulivat työskentelyn turvaksi vasta 1970. Niinpä Huovinenkin
kirjoitti kertomuksia Suomen Kuvalehteen, Seuraan, Metsälehteen,
Metsästys ja kalastus -lehteen, Metsäliiton Viestiin, Kaltioon…
Mutta oli sentään valtion kirjallisuustoimikunta, tuolloin vielä
valtion kirjallisuuslautakunnan nimellä toimiva valtioneuvoston
nimittämä opetusministeriön alainen asiantuntijaelin. Helsingistä
lähestyttiin Kainuun miestä, Havukka-ahon ajattelija sai valtion

kirjallisuuspalkinnon joita tuolloin myönnettiin useampia, ainakin
Aila Meriluoto, P. Mustapää, Oiva Paloheimo, Toivo Pekkanen ja
Solveig von Schoultz palkittiin… Valtion kirjallisuuslautakunnan
puheenjohtajana toimi silloin professori J.A. Hollo.
Konsta Pylkkänen oli kävellyt maistereiden kamareihin saappaat
jalassa mutta sydän kohdallaan.
Valtion kirjallisuuspalkinnot ovat Suomessa vanhin kirjallisuuden
edistämismuoto. Palkinnon perustaminen on J.V. Snellmanin ansiota;
hän sai senaattorina aikaan, että senaatin säästövaroista vuosilta 1863
ja 1864 päätettiin jakaa varoja maan kirjallisen elämän
elähdyttämiseksi.
Jos oli Veikko Huovinen nuori ja tuntematon Havukka-ahon
ajattelijan palkitsemisen aikaan – 25 –vuotias – tuntematon ja nuori oli
myös ensimmäisen valtion kaunokirjallisuuden valtionpalkinnon saaja.
Raati palkitsi 1865 salanimellä Kivi julkaistun huvinäytelmän
Nummisuutarit, palkinnon otti vastaan ylioppilas Aleksis Stenvall.
Salanimellä Huovinenkin olisi halunnut aloittaa, toisin kävi.
Kirjallisuuspalkintojen ja vuosiapurahojen jako kuuluvat valtion
kirjallisuustoimikunnan toimialaan. Lyhyesti voi sanoa, että
toimikunnan perimmäisenä toiminta-ajatuksena on edistää
kirjallisuutta ja sen yhteiskunnallista asemaa Suomessa.
Tämä toteutuu monella tavoin; esimerkiksi kirjallisuuden
harrastuksen ja tuntemuksen laajenemisen edistäminen on muuan
tehtävä – ja tällöin katsomme kiitollisina kirjallisuuden harrastajiin,

lukupiireihin ja Veikko Huovinen seuran tapaisiin aktiivisiin
kirjailijoiden nimikkoseuroihin. Huomattavana tekijänä tuossa
kaikessa ovat kirjastot ja niiden käyttäjät. Tätä nykyä maamme
kirjastot ostavat vuosittain noin 1,6 miljoonaa teosta. Ja lainauksia on
samaan aikaan peräti noin 110 miljoonaa. Suomalaiset kirjoittavat ja
lukevat, tämä näkyy myös erilaisilla kirjoittajakursseilla.

****************

Palaan vielä Havukka-ahon ajattelijan ilmestymisen ja Helsingin
olympiakisojen vuoteen 1952. Huovinen oli saanut viimeistellyksi
romaaninsa lyijykynällä ruutupaperille, Pentti –veli kirjoitti sitten
käsikirjoituksen koneella puhtaaksi ollessaan palovartijana kesätöissä
Vuokatilla. Ja 15. elokuuta liuskanivaska lähti Sotkamosta
kustantajalle.
Muutakin merkittävää tuon oivallisen romaanin historiassa
tapahtui vielä ennen suurta läpimurtoa. Ainakin minun kannaltani;
sain isoveljeltäni Raimolta joululahjaksi tuoreeltaan Havukka-ahon
ajattelijan, ensipainoksen. Olin 16 –vuotias.
Siinä ilmeisesti oli jo alkusysäys yhteistyöllemme ja ystävyydelle,
joka sitten vajaa 20 vuotta myöhemmin alkoi kasvaa kymmeniksi
puhelinsoitoiksi, tapaamisiksi eri puolilla Suomea ja kirjeiksi. Olin
julkaissut WSOY:n kustantamana pari romaania 1960-luvulla. Kerran
sitten kysyin talon kirjalliselta johtajalta Ville Viksteniltä voisinko
kirjoittaa kirjan Veikko Huovisesta, joka oli silloin jo lähes miljoonan
kirjan mies. Ville myhäili hänelle tyypilliseen tapaan – myönteisesti.
Huovisen vastaus puhelimessa oli epäröivämpi: - Enhän minä ole
ollut edes merillä… Mutta työ käynnistyi, hitaasti se eteni jo senkin
takia, että olin päivätöissä toimittajana Tampereella. Huovisen
Humusavotta –kirjassa onkin 30.10.1974 maininta: - Seppälän vielä
luonnosasteella oleva kirjailijakuvani, jonka piti ilmestyä syksyllä
1974, sai minut sellaisiin ajatuksiin, että päätin kirjoittaa Arton kanssa
kilpaa ilmiöstä Veikko Huovinen.
Kirja, Ajatus on hiirihaukka, tuli kuin tulikin painosta seuraavana
vuonna. Veikko oli ymmärtävä, kannustava ja monella tapaa hyväksyvä
kollega. Jäyhäkin mies mutta samalla leppoisa ja moniaalle ulottuvan
huumorin viljelijä, nopeilla oivalluksillaan alati yllättävä. Olen
luonnehtinut Huovista modernisti kirjoittavaksi konservatiiviksi, jolla
on radikaaleja päähänpistoja. Elämän ja elämisen perusarvoja hän
syvästi kunnioitti.
Kumppanuutemme syveni, olo, meno Veikon kanssa oli luontevaa.
Kirjoitin televisiolle lyhyistä erikoisista pienoisdraamoja, jotka viime
kesänä ilmestyivät kauppoihin dvd-kasetilla. Suomen Kirjailijaliitolle
teimme täällä Sotkamossa videolle Huovisen kirjailijakuvan. Veitikka –
romaanista kirjoitin näytelmän. Viimeiseksi hyvässä
yhteisymmärryksessä toteutettu työ oli Ihmisten puheiden
näytelmäversio pari vuotta sitten.
Kirjeenvaihtomme jatkui, vaikka tapaamisemme aivan viime
vuosina jäivät vähiin. Veikko raportoi lyhyesti tekemisiään, mainitsi,
että ”kirjoituskonetta pitää kuolettaa”. Viime kesäkuussa hän
kirjoitti muutaman suopean sanan kesän korvalla ilmestyneestä
armeija-kirjastani, Veikko antoi aina viisaita kommentteja
kirjoitustöistäni.
Kirjeenvaihtomme on Veikon suostumuksella Suomalaisen
Kirjallisuuden Seuran arkistossa Helsingissä, tutkijoidenkin
käytettävissä.

******************

Hyvät ystävät! Kirjallisuutta voi pitää koko kansan taiteena, jolla on
perustava merkitys kaikenikäisten kansalaisten kielellisten valmiuksien
ja kaikkiaan ihmisen perustaitojen – lukemisen ja kirjoittamisen –
kehittämisessä. Kieli ja kirjallisuus ovat yksilön, mutta myös
kansallisen identiteetin ja henkisen kasvun rakennuspuita. Sanat ja
kieli, niiden pohjalta ja varassa suomalaisuus elää.

Veikko Huovisen muistojuhlassa Sotkamossa 29. marraskuuta 2009
Arto Seppälä