Kari Vuokare: Veikko Huovinen, sotkamolainen

Puhe Sotkamo-juhlassa 13.5.2017

Hyvät Veikko Huovisen omaiset ja tuttavat, sotkamolaiset ja Sotkamon ystävät!

On kulunut 12 vuotta siitä, kun olin viimeksi kertausharjoituksissa tuolla Savon puolessa. Harjoituksesta ei sinänsä mitään erityistä: toiminta oli mielekästä, ruoka oli hyvää ja sitä oli riittävästi.

 Harjoitus jäi mieleen siksi, että siellä oli muuan Keränen-niminen mies. Kerran kahden jäätyämme kysäisin, onko Keräsellä kenties sukujuuria Puolangan suunnalla. Keränen hämmästyi kovasti arvaustani. Kerroin olevani Kainuusta ja havainneeni Kerästen kertyneen sille kulmalle. Murrekin oli kuulostanut vähän yläkainuulaiselta.

Lopputulos oli, että minusta ja tästä Keräsestä tuli sillä hetkellä melko hyvät kaverit. Olimme samaa mieltä monista asioista, kuten siitä, että kaunis maisema on sellainen mäen tai vaaran päältä avautuva, sinertävään kaukaisuuteen vähitellen häviävä.

-------------------

Tämä Keräsen tapaus tuli mieleeni, kun sain tämän esityksen aiheeksi ”Veikko Huovinen, sotkamolainen”. Miellyin aiheeseen suuresti. Aihe yllyttää arvioimaan Veikko Huovista, sotkamolaisuutta ja kotiseutuhenkeä eri näkökulmista, miksei myös oman kotiseututunteeni pohjia.

Lisäksi otsikko toimii molempiin suuntiin. Toisaalta Veikko Huovinen moneen otteeseen mainitsi viihtyvänsä Sotkamossa, Konstankujalla, synnyinkotinsa lähellä. Hän tosin vastaili kysymyksiin ”miksi asut Sotkamossa” vältellen ja sanoi, että jossakin ihmisen on asuttava, ja että eskimokin asuu Grönlannissa.

Monessa tekstissä näkyy, että Huovinen arvosti kotipaikkakuntaansa. Kerran hän jopa arveli Jumalan luoneen Sotkamon joskus oikein hyvällä tuulella ollessaan, kenties luomisviikon päätteeksi, lauantaina saunan jälkeen.

En tiedä, miten hyvin tämä luomiskertomuksen lisälehti kestää eksegeettistä tarkastelua, mutta tiedän sen nauttivan laajaa kannatusta ulkosotkamolaisten keskuudessa.

Suuronnettomuustutkija Kari Lehtola kertoi haastattelussa käyvänsä ajatusten selventämiseksi joskus ravakalla juoksulenkillä ja ottavansa sen jälkeen niin kovat löylyt kuin uskaltaa. Kunnon löylyjen jälkeen ainakin kuolevainen ihminen yleensä parhaiten tietää, mikä on totta ja mikä kuvitelmaa, joten Sotkamon kaltaiseen lopputulokseen voisi hyvinkin päätyä saunan jälkeisessä onnellisessa olotilassa.

Vuonna 1965 Huovinen kirjoitti Sotkamo-lehteen:

… subjektiivisesti ajatellen Sotkamo on minulle kauneinta seutua, koska se on kotiseutua. Merkkaa paljon, kun on nostellut Sapsosta kuhia ja juonut limonaatia Hiukassa kauan sitten tai käynyt Salmelassa koulua.

Huoviselle Sotkamo siis hyvin kelpasi. Toisaalta sotkamolaiset ovat mielihyvin ottaneet suuren kirjailijansa omakseen. Patsas elämäntyölle on pystytetty, tie on nimetty Konstankujaksi, jopa liikeyritykset ovat hyödyntäneet Huovisen tuotantoa. Pohjoiseen mennessä näkee tienviitassa nimen Huovisnäreikkö, eikä tyhmästi tee, jos siellä hetken viivähtää.

AVAINVUODET

Mutta miten ihminen juurtuu kotiseudulleen? Tuleeko kotiseutu syntymälahjana? Seuraako häntä jokin mystinen verenperintö sen jälkeen halki elämän?

Vaikka Veikko Huovinen eli Sotkamossa lähes koko ikänsä, hän on syntynyt Simossa. Sivuutamme tämän yksityiskohdan, koska ensinnäkään lapsi ei pysty päättämään synnyinpaikkaansa, ja toiseksi myös Simossa pelataan pesäpalloa.

Luultavasti kotiseutu tarttuu osaksi persoonallisuutta myöhemmällä iällä. Psykologit puhuvat avainkokemuksista, joita ihmiselle kertyy yleensä 17 – 25 vuoden iässä. Huoviselle nuo vuodet ajoittuvat kalenterivuosiin 1944 – 1952.

Sen ajan kokemukset siis kertyivät Sotkamossa, ja niiden muistoja on helppo löytää Huovisen tuotannosta: sodanjälkeisten vuosien puute ja jälleenrakennuksen aika, erä-, uitto- ja savottakokemukset sekä sodan lopputuloksesta huolimatta suomalaisen yhteiskunnan ja elämäntavan voitto.

Ajatellaanpa vaikka sellaisia teoksia kuin Hirri, Havukka-ahon ajattelija ja Koirankynnen leikkaaja.

Suhtautumisessa kainuulaiseen ihmiseen yksi avainkokemuksista lienee ollut Huovisen muisto uitolla jokivarressa vietetystä kevätyöstä. Parinkymmenen vuoden ikäinen Huovinen, metsänhoitajan poika, herran poika, reippaiden uittomiesten keskellä vähän erilleen jäänyt, oli nukahtanut yöllä nuotion ääreen. Kun hän havahtui hereille, hänellä oli räntäsateesta huolimatta lämmin olla. Toinen vonkamies, vanha uittojätkä, oli käynyt vaivihkaa peittelemässä väsyneen nuoren miehen hartiat pihkaisella sarkatakillaan.

Huovinen ei ole tätä muistoaan kommentoinut sen kummemmin – eikä se selityksiä kaipaakaan.

Juuri näitä nuoruutensa vuosia ja vanhaa Sotkamoa Huovinen muisteli 80-luvulla. Se oli Sotkamo,

Avainkokemusvuosien aikana ihminen kasvaa, jos kasvaa, myös omaan maisemaansa. Sen vaiheen tuloksena pohjalainen tuntee hengittävänsä vapaammin peltolakeuksien keskellä, varsinaissuomalainen kulttuurimaisemassaan, lappilainen erämaan rauhassa – ja kainuulainen ehkä metsäisien vaarojensa ja järviensä suojassa rantasaunaa lämmittäessään.

Kotiseutumielisyys on osoittanut viime aikoina hämmästyttävää sitkeähenkisyyttä. Se ei oikein suostu kuolemaan eikä edes näivettymään. Yllättäen on kuultu uutisia, joiden mukaan jopa kuntien yhdistämiset ovat vain lisänneet kotiseutuhenkisten määrää ja innostusta. Mitä tämä kotiseutuhenki oikein on?

Puhutaan nostalgiasta, menneen kaipuusta. Kotiseudulle sijoittuu paljon mieleen jääneitä tapahtumia, joissa asioita on koettu ensimmäistä kertaa, mieleenpainuvasti tai muuten ainutlaatuisesti. Tuntuvat kovin hyviltä yleensäkin ne kotiseudulla vietetyt ajat, jolloin nivelet olivat taipuisat, jänteet kimmoisat ja ajatukset ihanteita täynnä.

Huovisen tuotannossa on kauniita esimerkkejä näistä varhaisista muistoista. Hän on kirjoittanut lapsuutensa jännittävistä kesäilloista isompien poikien pesäpallo-ottelun katsojana, uintipäivistä Pirttijärven rannalla, Kajaanin opintovuosista ja koti-ikävästä, nuoruuden metsästysretkistä Ylikylän ja Sipisten metsissä. Niiden kertomusten ajasta hän on tallentanut meille kalliit muistot, ja paikat pystyy vielä jäljittämään ainakin kartalta.

Yleensäkin kaunokirjallisuus avaa menneeseen maailmaan koskettavia näköaloja. Kuuntelin taannoin äänikirjana toisen sotkamolaisen kirjailijan Heikki Meriläisen muistelmia yli sadan vuoden takaa. Siellä, 1900-luvun alun Sotkamossa, puuhattiin kyläkoulua, kerättiin varoja, pidettiin kokouksia, käytettiin puheenvuoroja. Yhtäkkiä tuntui, että kerronta ojensi minulle kättään vuosikymmenten yli. Tuolla tavallako toimi, noinko sanoi, tuotako mieltä oli joku esi-isä, yli sata vuotta sitten elänyt sotkamolainen? Kuinka samanlaisia ihmisiä he lopulta olivat meidän kanssamme toiveineen, ihanteineen ja haaveineen.

On mahdotonta sanoa tarkkaan, kuinka paljon kaunokirjallisuus kuvaa todellisuutta ja kuinka paljon se luo omaa todellisuuttaan, mutta aina sopii miettiä tätä kysymystä: minkä verran tietäisimme 1930-luvun tai jälleenrakennusvuosien ihmisten elämästä, tai 70-luvun tunnelmista näillä leveyksillä ilman Veikko Huovisen, Väinö Linnan, Pentti Haanpään tai Kalle Päätalon kaltaisia kirjailijoita?

MURRE

Entä kieli tai murre ihmisen henkisenä kotina?

Epäilemättä kieli luo ihmiselle tuttuuden tunteen, kodin tunteen. Turhaan ei puhuta äidinkielestä, joka jää lapselle mieleen ja on kuin mukana kulkeva koti. Ei kai muuten mielessä ailahtaisi niin lämpimästi, kun sattumalta vaikka televisiossa – tai kertausharjoituksissa - kuulee jonkun puhuvan oikein mehevää kainuulaista.

Lapsuudessaan Veikko Huovinen kuulemma mielellään asettui kuuntelemaan, kun kainuulaisisännät tulivat asioimaan isän luokse metsäasioissa. Luultavasti jo tuolloin kainuulainen puheenparsi tarttui pienen Veikon mieleen.

On sotkamolaismurteen ystävien onni, että ovenrakoon asettui 30-luvulla niin tarkkakorvainen poika. Vielä 70 vuotta myöhemmin Kainuun murteen poljento, sanavarantojen rikkaus ja vivahteiden syvyys välittyvät hänen kauttaan lukijoille, joiden kieli on 2000-luvun kieltä. Mikä parasta, Huovinen malttoi käyttää murteellisuuksia säästeliäästi ja iskevästi, herkullisesti.

Olen sanonut tämän asian jo monessa yhteydessä, mutta sanon sen nytkin: Huovisen romaani Konsta Pylkkänen etsii kortteeria (2004) on mielestäni maamme kirjallisuuden sydämellisin hetki: yli 70-vuotias kirjailija saattelee 50 vuotta aiemmin luomansa hahmon vanhuuden rauhaan.

Se on kuin kiitos räntäsateisena kevätyönä nukkuvan nuoren miehen suojaksi laitetusta sarkatakista.

Lisäksi se kirja on kainuulaisen, kenties peräti sotkamolaisen murteen riemujuhlaa. Paikallisen sanaston lisäksi Huovinen on tavoittanut siinä mielestäni jotakin hyvin syvällistä Kainuun murteesta; onko se sanajärjestyksiin liittyvää, onko se puherytmiin liittyvää? Sen voisi jokin joutilas lisensiaatti ottaa tutkittavakseen. Mutta on mukavaa kuvitella, että juuri niitä murteen vivahteita se pieni Veikko Huovinen kuunteli isänsä ovenraosta 30-luvulla.

Otin kesällä 2016 harrastuksekseni kerätä Veikko Huovisen teoksista kainuulaisia murresanoja sekä entistä kansansanastoa, ja koota ne jonkinlaisen sanaston muotoon.

Suunnitelma oli ollut mielessä jo vuosia, mutta lähestyvä Suomen 100-vuotisjuhla, Huovisen syntymän 90-vuotisjuhla ja Veikko Huovinen –seuran ensimmäisen kymmenvuotisen täyttyminen saivat työhön vauhtia. Ja näkyypä Sotkamon kunnallakin olevan tasavuosia täytettävänä!

Niinpä elin melkoisen osan viime syystalven pimeistä viikoista sen asian parissa. Useimpina työpäivinä laukussani oli jokin Huovisen kirjoista odottamassa pientä joutilasta hetkeä, jona voisin taas syventyä asiaan.

Vaikka pääasia oli sanojen kerääminen, unohduin monet kerrat lukemaan uudestaan kertomuksia Konsta Pylkkäsen, Sepen ja Valtterin tai Hamsterin touhuista.

Maistelin mielessäni murresanoja sellaisia kuin ehtone, halvattu, hästätä tai vohkaista. Mieleen nousi muistikuvia omien isovanhempieni ja muidenkin vanhojen ihmisten puheista. Samalla monet kirjat muistuttivat tapahtumista ja paikoista. Ajattelin, että tuollainen Huovisen tuotannon kaltainen laaja ja monimuotoinen kirjallinen perintö on ihmiselle mukana kulkeva pala kotiseutua.

MAISEMA

Entä synnyttääkö kotiseututunteen kainuulainen maisema?

Kainuuseen kiintynyt ihminen tietää yleensä muualta tullessaan, mistä tässä maisema-asiassa on kyse. Oma matkantekoni Kainuuseen alkaa Siilinjärveltä Kuopion kupeesta, jossa hiekkaharjumaisemat ovat vähän samantyyppiset kuin Sotkamossa. Silti jotakin tuntuu puuttuvan, siis muutakin kuin huipputason pesäpallojoukkue.

Viitostietä pohjoiseen ajaessa katse viivähtää jo Lapinlahdella kuivissa mäntykankaissa, jotka ovat kutkuttavasti samannäköisiä kuin Hiukanharjulla tai Pöllyvaaralla. Vielä jonkin aikaa seudut ovat kuitenkin vääränmallisia. Mäet ovat liian lyhyitä ja liian jyrkkiä tai niitä on liian tiheässä tai liian harvassa, kuusissa on liian pitkät oksat, tuttuja siinteleviä vaaroja ei näy. Paikannimetkin ovat vähän kummallisia.

Vasta maakunnan rajan vaiheilla autoilijan ryhti rentoutuu ja mielessä käy ajatus: taidetaanpa olla kohta perillä, kun alkaa näyttää niin tutulta. Vuokatin mastovalon vilkutus erottuu jo metsän takaa. Päämäärä lähestyy. Ja lopulta, erityisesti hämäränä syysiltana, Sotkamon kirkonkylä on Vuokatin vaaralta katsottuna järviensä keskellä kuin kimalteleva jalokivirasia mustalla sametilla.

Maisemien ja paikkojen ei tarvitse olla edes ihmeellisiä, mutta aina niillä tuntuu olevan sanottavaa. Hiukan hietikko ja Sapson kimallus aurinkoisena päivänä muistuttavat lapsuuden uintipäivistä; toukokuun iltana pitää pysähtyä Hirvensillalle katselemaan kevään viimeisten jäärippeiden kulkua virran mukana, niin kuin tuli tehtyä silloin kerran keväällä 81, tai sitten pitää käydä ihmettelemässä Vuokatin päältä avautuvaa näkymää.

Nykytekniikkakin auttaa, ellei pääse paikan päälle. Pahimpaan kaihoonsa voi vaikka katsella nettikameran kuvaa tietokoneen ruudulta. Eihän siinä välttämättä näy sen kummempaa kuin räntäsadetta Korholanmäeltä, mutta on se sentään sotkamolaista räntäsadetta…

Veikko Huovinen harrasti nuorena öljyvärimaalausta, mutta luopui siitä ja aloitti kirjoittamisen. Säilyneitä maalauksia ei ole julkisuudessa nähty, mutta luentosarjassa Miten kirjani ovat syntyneet (1968) Huovinen kertoi maalausharrastuksestaan näin:

”Rakastin syksyä. Metsästysretkillä näin niin paljon kaunista, että alkoi tehdä mieli jotenkin ikuistaa näkemisiään. Piirtäminen ja maalaaminen tuntui läheisimmältä. Koulussa piirsin ja maalasin ahkerasti akvarelleja. Työni kieppuivat muutamien johtoaihelmien ympärillä. Ne olivat: veteen kuvastuva rantametsä, teeriä huurteisessa koivussa ja tuo tyypillinen kainuulainen vaaramaisema, jossa toistensa takana olevat kymmenet vaarat muodostavat eriasteisia sinisiä aaltoja, jotka horisonttiin päivn haalenevat ja lopuksi haurastuvat olemattomiin.”

Muistelmissaan Huovinen kirjoittaa tauluistaan:

Töistäni on säilynyt työ teerensoitimesta, taustalla jylhä kalliovuori, edessä suo. Olisin sen hävittänyt, mutta vaimoni taisteli raivokkaasti sen talteen.

Oman maiseman arvostaminen ei tietenkään tarkoita muiden maisemien väheksymistä. Vaihtelu virkistää, maisemissakin. Huoviselle kelpasivat tunnetusti maisemat muuallakin, ja esimerkiksi Oulun rannikko ja Lappi, varsinkin Kilpisjärven seutu, näyttävät miellyttäneen suuresti. Kainuun siniset vaarat olivat kuitenkin sielunmaisema nuoruudesta lähtien.

Huovinen kävi 50-luvulla jopa Pariisissa ”kun sellainen kuulemma on tapana nuorilla kirjailijoilla” ja kirjoitti kotiinpaluustaan myöhemmin:

Koin voimakkaasti kotikylän hiljaisuuden. Hiljaisuus ikään kuin tuoksui, aivan kuin soi miljoonakaupungin liikenteen ja hälyäänien jälkeen.

Niinhän se varmaan tekee, niille joilla on korvaa kuunnella ja malttia olla osana hiljaisuutta sovussa omien ajatustensa kanssa.

Moni Sotkamon hautausmaalla käynyt on pysähtynyt huomaamaan, mitä se tarkoittaa. Veikko Huovisen hautamuistomerkin teksti kuiskaa: ”Minä lähdin, ja muuttolinnut lähtivät, mutta minun maisemani jää.”

Kun näiden sanojen lukija kohottaa katseensa ylös, näkee hän taivaalla vaeltavat pilvet ja huomaa tuulen kohisevan Hiukanharjun metsissä niin kuin se on tuhansia vuosia kohissut, sukupolvelle toisensa jälkeen.

KOTISEUTU EI OLE KENELTÄKÄÄN POIS

Hyvät kuulijat.

Nykyisessä maailmassa vallalla tuntuu olevan muotia vastakkain asettautuminen, leirien perustaminen, joukkueisiin kuuluminen ja vastustajien vainoaminen. Tämä on epämiellyttävää. Miksi toista mieltä olevia on niin vaikea ymmärtää? Luonnon monimuotoisuutta kyllä puolustetaan ankarasti ja siihen onkin hyvä syy, mutta ajatusten monimuotoisuus tuntuu olevan vapaata riistaa monille.

Tekisi mieli väittää, että se johtuu lukuharrastuksen vähenemisestä, mutta pohtikoot sitä asiaa muut ja muualla.

Ajatusten erilaisuuden ei tarvitse erottaa ihmisiä. Myöskään ihmisen kotiseudun ei tarvitse olla ihmistä leimaava tai rajoittava asia.

Huovinen vastusti itsensä leimaamista ”kainuistiksi” aihepiirien perusteella ja oli siinä täysin oikeassa. Vaikka tarinat sijoittuvat Kainuun saloille, on niiden sanoma syvästi yleisinhimillinen.

Havukka-ahon ajattelija on paitsi kertomus persoonallisesta kansanmiehestä, myös tarina erilaisuudesta ja erilaisuuden siedosta – ja sellaisena hämmästyttävä teos vasta 25-vuotiaalta kirjailijalta.

Ahdaskatseisuus ei istu Huovisen maailmaan edes nurkkakuntaisuutena. Sotkamo oli koti ja tarkastelupaikka, mutta hänen näköpiirinsä ylsi laajalle. Huovista mainostettiin aikoinaan ”Sotkamon ajankohtaisena studiona”, mutta kovin vähälle huomiolle on jäänyt, kuinka Huovinen on kirjannut kainuulaisen, suomalaisen, eurooppalaisen ihmisen tuntoja ja tulkintoja vaikkapa ETY-kokouksen aikaisessa päiväkirjassaan Humusavotta, kuinka hän on tehnyt sodan mielettömyydestä tiliä Rauhanpiipussa, tai kuinka vaistomaisesti hän jo ensimmäisessä teoksessaan asettui pahimmassa ahdingossa olevan, sen kuuluisan pienen ihmisen puolelle.

Muistamme esikoisteos Hirristä, kuinka aloittelevan kirjailijan katse tarkentui nälkään kuolevaan poikaan mökkipahasessa – saloseudun poikaan, jonka elämällä tai kuolemalla ei ollut maailmanmenon kannalta merkitystä. Tai muistamme nimihenkilö Hirrin ja luontoäidin järjestämät muistojuhlat hänen kuoltuaan, muistamme vanhan kymmenottelijan ponnistelut Kainuun saloilla.

”Maailman menoa on katseltava vähän laajemmasta näkökulmasta”, tuumi Konsta Pylkkänen ja linjasi, että ihmisen ajatus ei lähde piikkilankaleirille. Konstan katse saattoikin tarkentua seuraamaan pientä mittarintoukkaa puolukanlehdellä – ja hetken kuluttua sama katse mittasi maailmankaikkeutta.

Huovista on luonnehdittu anarkistiseksi konservatiiviksi. Se on hyvin sanottu, näin kotiseutunäkökulmastakin.

Ajatuksen anarkistina Huovinen arvosti konservatiivisesti entistä aikaa ja erityisesti sen ihmisiä, tallensi maailmanmenoa ja eleli kotonaan Sotkamossa. Hänen sotkamolaisuutensa on monessa mielessä hyvin tavoiteltavaa sotkamolaisuutta. Oman elämän muistot, sanat, murre, paikat tuottivat kotiseudun tunteen ja taiteilijan taito välitti sen lukijoille, suhteuttaen sen kokonaisuuteen ja pukien sen vaikkapa sanoiksi: ”Ihmisellä on tässä avaruudessa kusiaisen valtuudet.”

 Huovinen antoi mielikuvituksensa kohota, ja se mielikuvitus liiteli vapaana tuulten suhinassa kuin tarkkasilmäinen hiirihaukka Sotkamon metsien ja peltojen yllä – tai kohosi meidän kaikkien iloksi Konsta Pylkkäsen mukana avaruuksien korkeuksiin. Sieltä näkee kauas.

Sellainen kirjailija oli Veikko Huovinen, sotkamolainen.

Kiitos.