Pekka J. Kuisma: Miten luen ja ymmärrän Veikko Huovisn tuotantoa

Lukijan muistoja ja Sotkamon mestarin herättämiä mietteitä Paltaniemi-päivillä 16.7.2011

Outoja ukkoja kirjan kannessa, eli näin se alkoi

Kirjan kannessa on kaksi kömpelönnäköistä ukkoa, jotka kantavat suurta laatikkoa. Mistä ne sitä kantavat ja mihin? Kannessa on paljon keltaista ja otsikko on ruskealla. Toisen miehen suussa näyttää olevan tupakka, mutta tarkemmin katsottuna se on huonosti maalata sutaistu huuli. Kirjan nimi on Hamsterit. Ovatko äijät siis hamstraamassa jotain? Tai ehkä nuo hölmöläisen näköiset ukot ovat tekemässä ryöstöä! Olisiko tämä sittenkin seikkailukirja!

Ei ihme, että isä ei kiinnostunut tästä lahjakirjastaan. Pellervon kalenteria se kyllä selaili jo eilen, aattoiltana. Minä sain oman kirjani luetuksi, vaikka yli puolen yön se vei. Mitäs sitä nyt lukisi tai tekisi. Eihän joulupäivänä voi edes lähteä mihinkään, niin että näihin laatikkoäijiin pitää kai tyytyä.

Näin alkoi ensimmäinen kosketukseni Veikko Huovisen tuotantoon. Oli joulu vuonna 1957. Äskettäin olin täyttänyt 14 vuotta. Pyysin ja sain isältä luvan ruveta lukemaan hänen lahjakirjaansa. Leikkasin niteen sivut auki ja aloin lukea.

Ensimmäiset sivut eivät mitenkään innostaneet, mutta tapanani ei ollut noin vain jättää kirjaa kesken. Yksin mökissään asuvalla miehellä on vain nimi Hamsteri. "Kun on sellainen nimi, ei tarvitse pitää murhetta etu- tai sukunimestä", sellainen selitys annetaan siitä nimestä. Höh. Tosi outo juttu. Vastenmieliseltä tuntui sekin, että äijällä oli lemmikkieläimenä hiiri. Hiiri! Maalaistalossa hiiret ja rotat tapettiin aina ja heti, jos vain mahdollista. Minäkin olin ampunut ensimmäisen rottani pienoiskiväärillä jotain yhdeksän vanhana. Mutta jatkoin lukemista ja paljon annoin Hamsterille anteeksi siksi, että hän luki Curwoodia, ja siksikin että "Robinson Crusoe oli hänen valovoimaisin johtotähtensä".

Kertomuksen edetessä itse asiaan, talvivarastojen keruuseen, kiinnostukseni alkoi kasvaa sivu sivulta. Ja niillä paikkeilla, jossa Hamsteri puolustelee Tellervolle hirmuisia ruokamääriä sisältäviä listojaan, en voinut enää pidätellä nauruani. Luin romaanin läpi joulupäivän iltaan mennessä ja aloitin heti alusta uudelleen, ja nyt ihan eri asenteella kuin muutama tunti aiemmin.

Turha käydä arvuuttelemaan vuosikymmenten takaa, kuinka monta kertaa räjähdin nauramaan, mutta kyllä vatsa- ja kylkilihakseni olivat seuraavana päivänä kipeät. Sain tylyjä kommentteja vanhemmiltani ja varsinkin viideltä sisarukseltani: "Ootkos hirnumatta! Poika, hiljaa ja heti, kyl täs toisetkii yrittäät lukkee! No, ei se nyt noi huvittava voi olla!"

Viimeksi mainittuun kommenttiin huusin puolustukseksi: "Mut ko se on! Tahottaks kuulla, luin justii tällase koha, mis sanotaa et ’poloinen kuulijavainaa menee taivaaseen, ja rintatautinen enkeli vie hänet koleaan kylpyhuoneeseen ja antaa hänelle liian suuret flanellialushousut, esivaatteen ja virsikirjan' – tää on hiivati hyvä kohta, tahottaks kuulla lissää!" Mutta vastaus oli vähemmän kohtelias: "Ei varmast tahota! Oo hirnumatta, tai mää ainakii peräkammarii ja paa ou kii!"

Luin Tapaninpäivänä Hamsterit toiseen kertaan ja myöhemmin joululoman aikana vielä kolmanteen kertaan. Uusilla lukukerroilla nautintoa lisäsi se, kun tiesi odottaa, mikä paikka tai käänne on nyt tulossa. Samoin joka lukukerralla huomasin yksityiskohtia ja vivahteita, joihin en aiemmin ollut kiinnittänyt huomiota. Erikoiset sanat ja mitat vain lisäsivät lumoa. Sanalla sanoen, olin myyty.

Huovisen vakituiseksi lukijaksi

Olin oppinut lukemaan 4-vuotiaana ja kuluneitten 10 vuoden aikana lukenut aika monta kirjaa satukirjoista Otto Kallelan kananhoidon oppaaseen, Tarzan-kirjoista Unto Seppäsen Iloisten ukkojen kylään ja Rymy-Eetun tärskäyksistä Arijoutsin ja Ollin pakinoihin. Mutta Veikko Huovisen nimi ei vain ollut osunut silmiini.

Kohta kevätlukukauden 1958 alettua aloin kysellä Huovisesta Iitin kunnan pääkirjastossa Kausalassa. Ymmärtäväisesti hymyilevä kirjastotäti ohjasi minut oikealle hyllylle ja selitti, että kyllä Veikko Huovinen on ollut jo vuosia tunnettu kirjailija ja mainoksiakin on ollut lehdissä. Siitäpä sain, mitäs olin sanomalehdistä lukenut aina vain urheilusivut ja sarjakuvat.

Seuraavien vuosien aikana luin Rauhanpiipun, Havukka-ahon ajattelijan, Ihmisten puheet ja Hirrin, muistaakseni tässä järjestyksessä. Jokainen noista kirjoista oli minulle vahva lukuelämys, vaikkakaan naurunpuuskat eivät olleet yhtä hillittömiä kuin Hamstereita ensimmäisiä kertoja lukiessa. Siintävät vuoret ei tuolloin vielä kiinnostanut.

Konstan Pylkkeröä (1961) ja Kylän koiria (1962) en vielä hankkinut omakseni niiden ilmestyttyä, vaan lainasin ne kirjastosta kohta, kun kerkisin. Kuikan sain Heli-siskoni lähettämänä, kun olin Lapissa Rovajärven tykistöleirillä elokuussa 1964. Edellisenä vuonna ilmestynyt novellikokoelma alkoikin sopivasti Pienellä Lapin sarjalla. Miten virkistivätkään Mittauspatterin alikessua ja parakkikavereitakin esimerkiksi jutut Erämaan laki, Oravanmetsästäjän sihteeri, Hyvät ystävykset tai Kansankuvaus missikilpailuista.

Ensimmäinen Huovisen teos, jonka ostin omilla rahoillani, oli vasta Talvituristi. Ostin sen heti, kun se tuli kauppoihin lokakuussa 1965. Ja tämä käytäntö jatkui sitten reilun neljän vuosikymmenen ajan. Aina oli Huovis-kirjan ilmestyminen merkkitapaus. Yleensä ostin uutuuden itse heti sen tultua kirjakauppaan.

Olen lukenut Huovisen tuotannosta kaiken, mikä on ilmestynyt kirjoina tai näytelminä. Jokaisen teoksen olen lukenut vähintään kahdesti, valtaosan moneen kertaan. Erityisesti mieleen jäänyt lehtiartikkeli oli Suomen Kuvalehdessä 30.11.1973 julkaistu Lullukkaväkeä. Olin mielissäni, kun Huovinen tuntui pitävän oppikoulun lehtoreita ensisijaisina lullukkoina, itse kun olin töissä siellä karvalakkipuolella, kansakoulussa. Apu-lehden irtonumeroista osui 70-luvulla silmiini joskus Huovisen juttu, mutta paljon minulta on hänen kirjoittamiaan lehtiartikkeleita jäänyt lukemattakin, erityisesti 1950- ja 1960-luvulta.

Mikä Huovisen kirjoissa kiinnostaa?

Yksinkertainen halki, poikki ja pinoon -vastaus olisi: niissä on hyvää huumoria, terävää satiiria, mielenkiintoisia tapahtumia, purevia kannanottoja, erikoisia sanoja, poikkeuksellisia nimiä ja kutkuttavia tilapäisrunoja kuten "Ringa, ringa Ropo, här kommer Kauppa-Lopo" tai "Vanhempi lehtori lienet, koska on pupillit pienet..." Ja kaikki tämä kirjoitettuna hyvällä suomen kielellä, jossa on erikoinen mukaansa vievä rytmi.

Mutta monia näistä asioista löytyy muidenkin kirjailijoiden teksteistä, joita olen lukenut. Voisin mainita nimet Kivi, Waltari, Haanpää, Gogol, Tshehov, Turgenev, Hugo, Steinbeck, Linna, Lehtonen ja vielä monta muuta prosaistia. Mainiota rytmiä ja huumoria on P. Mustapään ja Viidan runoissa. Ollin, Aapelin ja Tiituksen pakinoita luen nykyäänkin silloin tällöin. Valentinin matkakuvaukset ovat erinomaisesti laadittuja ja niissä on metkaa, rivien välissä olevaa huumoria jne. Agatha Christiellä on dekkareissaan oma hiottu tyylinsä, joka välittää uskottavaa kuvaa varsinkin Englannin ylemmästä keskiluokasta jne, jne...

Ei, kyllä vastausta on lähdettävä hakemaan jostain kauempaa, vähän niin kuin alkulähteestä.

Mikä se on normaalin huumorin olemus?

Parasta mahdollista alkuperäistietoa löytyi, kun sain nelisenkymmentä vuotta sitten käsiini Ritva Rainion toimittaman kirjan Miten kirjani ovat syntyneet ,WSOY 1969. Se sisältää 18 suomalaisen kirjailijan Helsingin yliopistossa syyskaudella 1968 pitämät Studia generalia -luennot. Kirjailijat olivat sen ajan - ja miksei nykyajankin - huippunimiä alkaen P. Mustapäästä ja Aale Tynnistä ja päättyen Eila Pennaseen, Veikko Huoviseen ja Matti Hälliin.

Kaikki puhuivat samasta aiheesta: Miten kirjani ovat syntyneet - virikkeet, ainekset, rakenteet. Kaikki esitelmät ovat mielenkiintoisia, mutta minua kiinnosti tietenkin erityisesti, mitä Huovinen sanoo. Ja sieltähän löytyi muutama huippumielenkiintoinen kohta. Ensiksi katkelma ihan esitelmän alkupuolelta:

"Epiikan leveä, mahtava virta ei ole monestikaan temmannut minua ajelehtimaan verkkaiseen saattoonsa - viihdyn paremmin pikku koskilla, joissa asuvat iloiset kalat. Niiden on iskettävä sekunnin murto-osassa, koska veden kulku on kiivasta, ja sitä paitsi perhot katoavat kylminä päivinä."

Tähän tiiviiseen kappaleeseen sisältyy mielestäni jotain olennaista koko Huovisen tuotannosta. Nopeus ja tietoinen pyrkimys tiiviiseen muotoon. Nopeiden assosiaatioiden, mielleyhtymien liikkeelle sysääminen. Perhojen katoaminen kylminä öinä toi heti mieleeni Tarzan ja Suomi -humoreskin lopun (Kuikka 1963): "Sellaista on elo Suomen metsäisellä kamaralla; kaikki vieras ja outo kuolee, mielikuvitus katkoo siipensä, kaikki rehevä täällä taitetaan, kirkkaammat kukat lakastuvat kovin varhain ja vieraat, suurisilmäiset, helmiäiskoristeiset linnut murtavat hennon nokkansa lintulaudan talikönttiin." (Luettelossa vauhti kiihtyy, kunnes saavuttaa lähes haltioituvan huippukohtansa sanoissa "vieraat, suurisilmäiset, helmiäiskoristeiset linnut" ja rytmillinen loppusyöksy tömpsähtää arktisen talven kuristusotteessa jähmettyneeseen talikönttiin.)

Toinen assosiaatio vei minut keskelle Hamstereitten kengänrasvauspuuhia, jotka onnistuvatkin niin hyvin että Naku voi julistaa riemukkaasti: "Isä ja Hamsteri! Vaikka me seistiin kuinka kauan rapakossa, ei kenkiin tullut tippaakaan vettä."

"Silloin ilo välkähtää Rurikin kasvoilla. Mitä ilo merkitseekään meille suomalaisille, jotka elämme lyhyen, hupaisen kesän kahtapuolta talvea. Se on kallista tavaraa, kallista kuin auringonpaiste."

Aihe laajenee kuvaukseen siitä, mistä suomalainen ilo syntyy, ja millaista suomalainen ilo on luonteeltaan: "Kun saa viinapullon tyhjäksi, niin särkee riemuissaan sen iltamatalon nurkkaan ja hamuilee puukkoa saapasvarrestaan."

Seuraava aiheenlaajennus johtaa jo kansainväliselle tasolle. Huovinen arvelee, etteivät muut kansat olisi täällä viihtyneetkään. Portugalista on viime aikoina puhuttu niin paljon Euroopan talouskriisin yhteydessä, että sopinee tuoda esiin V. Huovisen ajatuskoe portugalilaisista Suomea asuttamassa. "Ota puolitoista miljoonaa portugalilaista ja anna heille henkilökohtaiset varusteet. Anna heille vielä muutamia kirveitä ja sahoja, joitakuita pyssyjä, nyytti siemenperunoita ja pussi Y-lantaa, ja laske heidät valtoimenaan irti Nurmijärvelle, Ylivieskaan, Puolangalle, Savukoskelle ja Ivaloon. Sano, että kaiken saat, minkä kiskot irti: puut ja niiden juurakot, malmit viiden kilometrin syvyyteen, heinät soilta ja jokivarsista, marjat, ruutanat, muikut... Sitten istu portaille, kuulostele ja odottele, lue sanomalehtiä. Katsele syrjäsilmällä..."

Vielä se toinen sitaatti Studia generalia -luennosta:

"Mutta huumori itsessään on siinä mielessä epärealistista, että se omalla vitaliteetillaan juuri murtaa elämän realismin kahleet. Eikö huumori olekin vain pienen ihmisen kamppailevaa aivotoimintaa, kollisioiden sommittelua, vertailuja, ristiriitojen tajuamista, usein lähempänä itkua kuin naurua... Huumorinteko on rasittavaa, sillä oikea humoristi kaiketi oivaltaa aina ensin oman narrimaisuutensa."

Hiukan ristiriitaisesti kirjailija sanoo samassa luennossa toisaalla: "Melkein aina saan kipinän ollessani hyvällä tuulella - siis olen kyllin voimakas ja vitaalinen voidakseni murtaa nullottavan elämän kahleet."

Joistakin lyhyistä erikoisista voi oikein tuntea, että kirjoittajan on täytynyt olla hyvällä tuulella. Sellaisia ovat mielestäni esimerkiksi Oravanmetsästäjän sihteeri ja Minnelaulajan aamu (Kuikka, 1963), Tarzan ja Suomi (Lyhyet erikoiset, 1967), Viinankätkijä ja Kirjallinen keskustelu (Mikäpä tässä, 1969), Riistapoliisi (Rasvamaksa, 1973) ja vaikkapa Doping-testi (Ronttosaurus, 1976). Joku toinen tekisi ihan toisenlaisen seitsemän novelletin luettelon.

Kiitollinen ajatus menneitten sukupolvien raatajille

Edellä mainitsemani olisi-se-kun -kuvitelma siitä, jos portugalilaiset olisivat yrittäneet asuttaa Suomen, käy kyllä hyvästä kollisio-esimerkistä, yhteentörmäyksestä, vaikka tämän päivän tietämyksemme mukaan parodiseksi esimerkiksi olisivat sopineet yhtä hyvin ja ehkä paremminkin kreikkalaiset - kaikella kunnioituksella - siis niittelemään heinää soiden laiteilta Savukoskella tms. Silloin heidän kansantansseissaan ei varmaankaan olisi sellaisia ylvästeleviä hyppyjä, kuin niissä nyt saamme hämmästellä. Toden totta, entäpäs jos meidän Suomi-poikien ja -tyttöjen hiihtelevä, hiippaileva, matalalla hipsutteleva tanhuaskel onkin saanut mallinsa metsäpolkujen ja pitkospuiden kulkijoitten taloudellisen jouduttavasta menosta.

Niin, ne entisaikojen suonperkaajat, tervansoutajat ja uutisasukkaat. Heitä Veikko Huovinen tuo esiin monissa yhteyksissä. Hirrin novelleista ensimmäiseksi on laitettu Nälkävuosina, jossa pieni poika menehtyy rajaseudun mökissä, mutta säästyy toki joutumasta susien kitaan, kun salaperäinen, samettiviittainen vaeltaja peittelee hänet huolellisesti kelkkaansa. Tervansoutajat, niminovelli Hirri ja Vanha kymmenottelija tekevät kunniaa entisaikojen raatajille. Puukansan tarinan alussa on mies, jolla on myös hyvin surullinen kohtalo, mutta häneltä vahingossa valloilleen päässyt tuli tekeekin suuren työn: valtavan metsäpalon kulottamalle alueelle kasvaa uusi, aivan erityisen komea metsä.

Useissa muissakin yhteyksissä Huovinen muistuttaa menneitten sukupolvien työstä ja heidän elämänsä ankaruudesta nykyisten olojemme mukavuuteen verrattuna.

Huovismaisen rytmikkäänä luettelona tuo ankaruus suorastaan sivalletaan lukijan silmien eteen nopeasti välähtelevänä kuvasarjana Rasvamaksan novellissa Nyt siirtomaita valloittamaan: "On kuoltu kyläkunnittain nälkään, sodittu lumessa ja pakkasessa, nähty talojen palavan. Millä vaivalla on erämaita asutettu, miten on suolivyötä kiristetty, kävelty pitkiä matkoja, soudettu, keräilty huonoja heiniä soiden laiteilta ja tuhrattu pimeissä pirteissä päreen valossa lumituiskun ujeltaessa nurkkajuuressa loputonta lauluaan..."

Aivan mahtava collisio eli yhteentörmäys syntyy, kun novellin kertojaminä jatkaa:

"Ja nyt, kun hellittämättömän työn ja suomalaisen insinööritaidon ansiosta elämän olosuhteet ovat parantuneet, nuorisoa närästyttää. Omatuntonsa väräjää herkästi riiston takia, mutta aikansa kuluksi silti ajavat autoa, pujottelevat lasikuitusuksella, hiihtävät vesisuksella perämoottorin perässä, kiihdyttävät Hondaa ja Kawasakia, heiluvat diskossa, juoda törsäävät ja imevät huuli törröllä huumesavuketta... Ja nämä sitten puhuvat riistosta. Taitavat vanhempiaan riistää, noita, jotka ovat nähneet entisen maailman ja tuntevat nyt mykkää tuskaa valheen meressä..."

Kun muistamme, että Rasvamaksa ilmestyi syksyllä 1973, ja muistamme tuon ajan poliittisen ilmapiirin, ja muistamme mm. millä kiihkeydellä Suomen Kuvalehden Liimatainen teilasi Rasvamaksan, käsitämme heti, mistä on kysymys...

Palaan vielä entisajan suomalaisten kärsimyksiä kuvaavaan kappaleeseen. Pariin virkkeeseen - toinen lyhyt, toinen pitkä - on taidokkaasti tiivistetty kokonaisia historiallisia vaiheita ja kansan elämän tosia, dramaattisia koettelemuksia. Sopivalla taustamusiikilla säestettynä nuo tapahtumat voi helposti kuvitella mielessään elokuvina. Jos päästää mielikuvituksensa aivan valloilleen, voi jonkin tapahtumajakson huipentumana nähdä, miten tuiskun riepotteleman mökin ovi aukeaa ja kynnyksen yli astuu laiha, nääntynyt, kärsimysten murtama, palavasilmäinen mies (voisi olla Holger Salinin näköinen), heittää päänsä taaksepäin ja puhkeaa mielipuoliseen nauruun.

Kuikka - kuvallisia mielteitä herättävä novelli

Kun tarkemmin ajattelen, niin mies, joka ovesta ilmestyy, onkin dosentti Österling, Kuikan niminovellin jättimäinen hahmo. Lapissahan tässä ollaankin, Öllerijaurin metsärantaisen järven rannalla. Kas näin: "Kalasaunan ovi aukeaa. Mies astuu ulos. Hän on seitsemän jalkaa viisi tuumaa pitkä. - - Niin, siinä nyt on dosentti Österling. Hän on metsästämässä lintuja museoon. Kun dosentti Österling näkee kuikan, puhkeaa hän mielipuoliseen nauruun."

Lähes puolivuosisataa sitten kirjoitettu novelli kuvaa Lapin degeneroitumista. Laulujoutsen on nimeltään Eskelinen, samanniminen kuin tunnettu linja-autoyhtiö. Kilpikonna ja käki munivat laulujoutsenen pesään. Saamelaiset onkivat Öllerinkönkäällä särkiä. He saavatkin hyvän saaliin, toistasataa särkeä. Yliopistomies, ruokoton miehenjötkylä, ei suinkaan ole tutkimassa luontoa, kuten Havukka-ahon ajattelija -romaanin lisenssiaatit, vaan Österling on jo vuosien ajan vaaninut kuikkaa saadakseen sen ammutuksi. Harvinaisen iso lintu on saatava tapetuksi, täytetyksi ja ihmisten töllisteltäväksi, elukkamuseoon, lasikaappiin...

Jos käännämme näkökulmaa hieman ja puhumme Lapin matkailusta, niin "tien täydeltä humeltaville löysäläisille" (ilmaus on Huovisen) Lappi on jo vuosikymmeniä ollut kuin ulkoilmamuseo, johon tutustuminen kokemusperäisesti A. E. Järvisen tai edes Kullervo Kemppisen tavoin alkaa olla perin harvinaista. Monet lappilaiset - terveen vaistonsa ohjaamana - eivät tervehtineet Tarvajärven Joulumaa-ajatusta mitenkään riemurinnasta, vaan yksikin tuntemani poromies purki minulle sappeaan lokakuussa 1970: "Nehän pannee, perkele, meät kohta kaikki hyppäämhän tonttuhattu päässä muka Lappia mainostamhaan!"

Mutta takaisin Huovisen mestarinovelliin. Heti ensimmäisillä lukukerroilla Kuikka herätti minussa mielikuvia suuresta kubistisesta maalauksesta, tai maalauksesta, jonka päällä oleva suojalasi on särkynyt ja lasin kaistaleitten alta näkyvä kuva näkyy katsojalle vääntyneenä, epätodellisena. Tapahtumia eteenpäin vievä kerronta katkeaa koomillisesti eräänlaiseen säätiedotukseen: "Sää on lämmin ja kuulas. Tällaisina päivinä ovat teollisuuden palveluksessa työskentelevät ihmiset keskimäärin virkeämpiä kuin sadepäivinä." Ja heti tämän jälkeen kursiivilla painettu lause: "Tunturit näkyvät luonnottoman suurina." Ensilukemalla se tuntui kummalliselta, mutta olin jo vuosien mittaan oppinut luottamaan Huovisen tyylitajuun; ei hän sitä lausetta ole siihen sattumalta huitaissut, ja vielä kursivoituna.

Muutamia vuosia myöhemmin - taas kerran Hirrin Nälkävuosina-novellia lukiessa - kiinnitin huomioni yksinään erämaan mökissä makaavan pojan kuumehoureisiin: "Tajunnan normaalimitat häviävät ja tilalle rakennetaan ääretöntä, liian suurta, liian kauheaa ulottuvuuksiltaan, että sitä voisi käsittää." Ajattelin, että tuossahan voi olla yhtäläisyyttä niiden Kuikan luonnottoman suurten tunturien kanssa. Kun Huovinen sitten paljon myöhemmin kertoi - päiväkirjoissaanko vai missä - lapsuuden aikaisesta kovan kuumeen potemisesta painajaisineen, ajattelin, että omakohtaisesta kokemuksesta tuommoinen painajaismainen vivahdus saattaa juurensa juontaa. Asia on sinänsä sangen pieni ja merkityksetön, mutta saahan sitä kiinnostunut lukijakin jonkin lauseen kanssa "reistata aivojaan", kuten Konsta Pylkkänen sanoo. "Onko tässä oikea totuus?"

Ronttosaurus-kokoelman Caledonia-novellissa on myös "kubistisia" ja painajaismaisia piirteitä, vaikkakaan se ei ole mielestäni yhtä monivivahteinen ja mielikuvituksellisuudessaan luonteva kuin Kuikka. Caledonian erityisansiona pidän sitä, että Huovinen on luonut uskottavan kuvan helteisestä ja tomuisesta pikku kaupungista, jonka voi halutessaan sijoittaa maantieteellisesti Uuden Kaledonian saariryhmään Tyyneenmereen, Australian itäpuolelle. Mutta niinpä vain on sinnekin majautunut sitkeätä Suomen sukua. Caledonian läänintanssijattarena on Louise Ohtonen ja juoksuradalla tunnollisesti treenaava juoksija on syrjääni eli komi. Ugrien heimo ei helpolla hellitä!

Veikko Huovisen lyhyitä erikoisia on kaikkiaan 180. Minun on siis viisainta lopettaa tämän aiheen käsittely toteamalla, että sarjakuvina tai vaikkapa osittain piirrettyinä tai animaatioelokuvina uutta tulemista voisi ennustaa Kuikan ja Caledonian lisäksi ainakin humoreskeille Kohtaus uimarannalla, Kaunotar ja silli, Erään murhan motiivit, Cora ja Tavallinen päivä.

Huovisen arvoituksellisin mestariteos: Lemmikkieläin

Vapaana luonnossa kulkemista on Huovisen kirjoissa paljon, milloin työasioissa, milloin retkeilemässä. Vapaus on tärkeää: "Ajatus on vapaa kuin hiirihaukka - -." Sen sijaan vapauden riistäminen toiselta ihmiseltä on huono juttu. "Ne on mölöjä pösilöitä, jotka ihmisveljensä pistävät piikkilanka-aituukseen!" jyrisee Konsta Pylkkänen maisteri Kronbergille Havukka-ahon ajattelija -romaanissa.

Eläinten pitämistä vangittuna ja ihmiselle alistettuna ei ole Huoviselle yhtä kipeä ongelma. Paneelikeskustelu navetassa -novellin (Lyhyissä erikoisissa) kotieläimet lausuvat isäntäperheelleen tunnustuksen sanoja uuden navetan rakentamisesta. Hamsteri pitää hiirtä lemmikkieläimenään lasiovisessa kaapissa. Miehen ja hiiren yhteiselo kuvataan varsin kodikkaaksi, vaikka Minni kylläkin kerran koettaa jyrsiä itselleen tien vapauteen. Konstan Pylkkeröön on sisällytetty novelli, jossa Tupalan Auvon rakentama akvaario kiinnostaa ajattelijaa kovasti.

Mutta entäs kun romaanissa Lemmikkieläin rikas teollisuusmies A. Johnson suunnittelee, että vaikkapa suurimpien kaupunkien puistoihin perustettaisiin ihmisakvaarioita, oikeastaan suuria, lasiseinäisiä taloja, joissa asuisi kokonaisia perheitä. Toiset ihmiset voisivat sitten ulkopuolelta seurata heidän elämäänsä kuin jotakin ohjelmaa. Tähän suureen - nykyään televisioissa ympäri maailman yleiseksi tulleeseen - Big Brother -ohjelmaan Johnson ei ryhdy, vaan toteuttaa sen pienemmässä mitassa.

Jättimäisellä rahasummalla A. Johnson pestaa työttömän Frans Jacob asumaan vuodeksi luxus-talonsa olohuoneen kulmaukseen rakennetussa lasiseinäisessä huoneessa. Joka päivä Jacobin on oltava määrätunnit Johnsonin olohuoneesta käsin nähtävänä lemmikkieläimenä tai akvaariomiehenä, joksi häntä myös nimitetään. Hänellä on käytössään myös katsojilta näkymättömissä oleva makuusoppi.

A. Johnsonin merkillistä koetta pidetään yleisesti rikkaan miehen ylemmyyttä osoittavana päähänpistona, ja se kiihdyttää mieliä ja kärjistää yhteiskunnallisia vastakohtia. Koko romaani on muutenkin täynnä ihmisten välisiä jännitteitä, ristiriitaisia odotuksia ja väärinkäsityksiä.

Lemmikkieläimen voi mielestäni käsittää Havukka-ahon ajattelijan negaationa. Yhtenä perusajatuksena Huovisella oli esikoisromaaniaan luodessaan tasoittaa eri yhteiskuntaluokkien välisiä eroja. Saisiko työmies olla jossain määrin herrojen kaveri; jotenkin siihen tapaan kulki nuoren kirjailijan ajatus "havukkalaisen" rakennetta pohtiessaan. Idea onnistuu erinomaisesti, senhän osoittaa romaanin saama suosio, joka yhä kestää ja kantaa.

Sen sijaan Lemmikkieläimessä kaikki epäonnistuu. Mitään yhteyttä ei synny teollisuuspohatan ja työttömän, lemmikkieläimeksi otetun välille. Jacob sairastuu eikä kestä sopimuksen mukaista vuoden määräaikaa. Maassa syntyy vallankumous, joka aiheuttaa vain kärsimyksiä; Jacobin takapiruna tarinan alussa toiminut B. Lempakin saa surmansa. Johnson säilyttää henkensä ja asemansa, mutta menettää lapsensa. Loppujen lopuksi Johnson antaa Jacobille kuitenkin sopimuksessa määrätyn summan ja tämä pystyy jatkamaan elämäänsä toipilaana joen rannalla sijaitsevassa talossa.

Kirjassa on hyvin paljon ahdistavaa tunnelmaa. Olen rohjennut vetää sellaisen johtopäätöksen, että Veikko Huovinen on Lemmikkieläintä kirjoittaessaan purkanut oman isänsä kuolemaan liittyvää tuskaansa. Juho Huovinen kuoli elokuussa 1966.

Romaanin monien ahdistavien ja pessimististen ainesten joukosta löytyy yllättäen sellaista kauneutta ja herkkyyttä, jota Veikko Huovisen tuotannossa vain harvoin esiintyy muualla. Tarkoitan kohtaa, joka syntyy A. Johnsonin mielikuvituksessa hänen kuunnellessaan äänilevyltä Antonio Vivaldin teosta Neljä vuodenaikaa:

"- - Johnson mietti miten jo keväässä ja pian kesässäkin on läsnä aavistus elämän haavoittuvuudesta, elämän surkeasta lyhyydestä ja turhuudesta, ja miten säveltäjän tavoittama todellisuus oli kuin kuolevan ihmisen katse; se hipoi surullisena leikkivän lapsen palleroisia jäseniä, nuoren tytön hiuksia ja olkapäitä, versoja, lehviä, ilmassa leijuvia hyönteisiä. Syksy olisi jo lähellä, arvaamattoman lähellä, sitten illalla olisi maa jäässä ja lumi leijailisi aution puun ympärillä. Kaiken aikaa kun soi, ajatteli hän säveltäjää omassa ajassaan, oman kohtalonsa ahdistuksessa, tulkitsemassa näkemystään. Johnson antoi kasvot, vartalon ja ilmeet säveltäjälle, jonka kuvaa hän ei ollut koskaan nähnyt. Ja hän rakasti häntä, puhui hänelle ja kulki hänen kanssaan yhtä matkaa."

Lopuksi huomio kysymykseen: Mitä ihminen todella tarvitsee?

Hyvät kuulijat. Jotkut teistä kenties muistavat vuosikymmenten takaa kuunnelman tai kohtauksen kuulokuvasarjasta, jossa myrskyisessä yössä vaeltavat poika ja tyttö hakevat iltamyöhällä turvaa majatalosta. Kärttyinen emäntä (esittäjä saattoi olla Saara Ranin tai Marja Korhonen) suhtautuu tulijoihin epäluuloisesti. Matti Raninin sonoorilla äänellään esittämä poika pyytää aseistariisuvan vilpittömästi: "Rakas emäntä, sallikaa meidän tulla armahtavan kattonne alle täältä myrskyn tuiverruksesta. Paljon emme pyydä: pala leipää, kimpale juustoa ja tilkkanen viiniä, siinä kaikki mitä tarvitsemme." Ja heltyyhän emännän sydän ja hän sanoo: "Voi teitä, lapsiraukat, tulkaahan toki sisään sieltä koiranilmasta - - " jne, jne.

Nuoren Matti Raninin soinnukkaalla äänellä esittämä pyyntö on vuosikymmenten mittaan tullut mieleeni monta kertaa. (Esim. vieraille kysymys, saisiko teille olla tilkkanen viiniä vai kenties kimpale juustoa!) Niin, eihän ihminen niin kovin paljon itse asiassa tarvitse. Veikko Huovinen tuo tämän seikan tuotannossaan esille monen monta kertaa ja monissa eri muodoissa.

Miten rattoisalta tuntuikaan nuorena poikana lukea Hirrin novellista Maailmanmenoa on katseltava vähän laajemmasta näkökulmasta, kuinka Konsta Pylkkänen kiteytti oman elämänsä käytännön suuntaviivoja näin: "Hän menee aamuvarhaisella metsään ja sahaa aina sen kahtakymmentä vaille sata pöllyä puolipuhtaaksi, niin siinä on Herra leiviskäs. Ja hän ostaa talveksi moniaita palvulampaan lapoja ja voita sekä muutakin ruuanpuolta, ja tarvittaessa villahousut ja tikkurit. Joskus käypi kaupungista viinapullon ja syksyllä ampuu lehden pudottua puolisataa metsoa ja teertä sillä rihlalla, minkä hän enoltaan peri; sillä kun ei tarvitse turhaan osoitella." (Propsin teko oli minulle, tuolloiselle metsäharjoittelijalle, tuttua hommaa, meillä oli sotien jälkeen pitkään pidetty lampaita, villahousuja ja -paitoja ei tosin tarvinnut ostaa, kun äiti teki ne, ja linnustamistakin olin yritellyt. Ainoastaan tuo kaupungista haettava viinapullo meni kokemuspiirini ulkopuolelle.)

Puukansan tarinan kaskiviljelijä ja metsästäjä Jeremias Haverinen veisailee eräänä pakkasaamuna ennen linnustustöihin lähtöään.

"Mit´ on riista, tavara? Tomu, multa katoova.
Varat kootaan vaivalla, Katoavat murheella.
Mit´ on maine, kunnia? Kukistuva kukkula.
Tyhmä niitä ahnehtii, Toinen tyhmä kadehtii."

Muitakin samaan suuntaan osoittavia viitteitä löytyisi Huovisen kirjoista vaikka millä mitalla, mutta otettakoon tähän nyt enää yksi pikku katkelma. Lentsun (1978) epilogissa neljä syyspuolen miestä keskustelee keväisenä päivänä tyytyväisyydestä ja ihmisonnesta: "Ei raha eikä omaisuus tuo tyytyväisyyttä, se on vanha totuus. Pitäisi osata elää, pitäisi ymmärtää omat rajansa, ei saisi kadehtia eikä haaveilla joutavista. Terveyttä kun piisaisi, ja unta ja nälkää."

Yksi tämän keväisen syysseminaarin miehistä on kirjailija, ja kun on syytä arvella, että tuo kirjailija on Veikko Huovinen itse, nämä esimerkit voidaan lopettaa tähän. Ainakin liki liippaa se ajatus, että mestari on tuossa antanut oman äänensä kuulua.