Pekka Kuisma: Siintävät vuoret

Alustus Tampereen Huovis-henkisen lukupiirin illassa 16.2.2012

Sampolan kirjaston neuvotteluhuoneessa

Aihe: Veikko Huovisen pienoisromaani Siintävät vuoret (WSOY 1959)

Alustaja: Pekka Kuisma

             Siintävät vuoret – runollinen poikkeus

                   Veikko Huovisen tuotannossa

                        Kertomuksen runko ja muutamia yksityiskohtia

                      Jossain kaukaisella alueella on sadan hengen suuruinen miesjoukko tekemässä ilmeisesti kartoitukseen liittyviä maastotöitä. Yksi miehistä on 20-vuotias Reima. Yhtiön pääjohtaja tulee tyttärineen vierailemaan työmaalla. Tytär haluaa tehdä pitkän patikkaretken. Pääjohtaja määrää Reiman 19-vuotiaan tytön apulaiseksi ja oppaaksi tälle retkelle, joka suuntautuu kaukana lounaassa siintävien vuorten yli. Kyseessä on kolmen päivän komennus.

                      Tyttö tai hänen mahtavassa asemassa oleva isänsä eivät ole koskaan aikaisemmin nähneet Reimaa. Siitä huolimatta nuoret lähetetään kahdestaan vaeltamaan halki autioitten seutujen ja yli vuorijonon, jonka toisella puolen jossain kulkee maantie, ja siellä tyttöä on oleva auto odottamassa kolmantena päivänä. Annettuaan määräyksensä pääjohtaja sanoo Reimalle: ”Tämä on kunniatehtävä niin kuin varmaankin hyvin käsitätte.”

                      Vaelluksen aikana ei tapahdu mitään yllättävää. Kerran nuoret joutuvat hakemaan suojaa kallionhalkeamasta, kun tulee sadekuuro ja sen päätteeksi vielä hetken rakeita. Mutta mihinkään seikkailuun he eivät joudu; kumpikaan ei nyrjäytä nilkkaansa, ei kuulu edes suden ulvontaa, eikä vastaan tule ketään epäilyttävää tai vaarallisen tuntuista kulkijaa. (Lukijan mieleen latautuu tiettyjä odotuksia silloin, kun retkeen varustautuva Reima sujauttaa repun taskuun huonetoverinsa pistoolin. Mutta ei, mitään seikkailua ei tule – koko pistoolia ei sen koommin mainita.)

                      Ensimmäinen yö nukutaan Reiman rakentamien havukatosten suojassa kahden puolen tulta. (Huovinen ei käytä sanaa laukopuolet, vaikka niitä vastaavista rakennelmista selvästi on kysymys.) Retkeilijät luulevat olevansa jo lähellä vuorijonon korkeinta kohtaa, kun he huomaavatkin polun laskeutuvan laaksoon, jonka eräällä nurmikkorinteellä on lehmiä laitumella. Vähäisen karjamajan pihalla nuoret tapaavat vanhan miehen ja kouluikäisen pikkutytön – muita ihmisiä he eivät tapaakaan koko matkalla. Ukko kertoo tulevansa joka kesä tänne paimentamaan karjaa. Hän sanoo halkaisevansa maidon (ei siis käytetä separoida-verbiä), ja kerma viedään sitten hevospelillä jonnekin, ei kerrota minne. Ukko tarjoaa vieraille ohraryynivelliä ja antaa heille pullollisen maitoa.

                      Kahdesti he näkevät lentokoneen – ollaan siis nykyajassa. Toisen yön tyttö nukkuu polun varressa olevan leriytymispaikan majassa. (Edestä avoin katos on viistokattoinen ja tehty halkaistuista puista, mutta kirjailija ei käytä siitä sanaa laavu.) Reima nukkuu kuusen juurella. Kolmantena päivänä he pitävät levähdys- ja ruokatauon puolen päivän maissa ja rakentavat puroon padon, jonka sitten särkevät saaden aikaan pienoisen tulvan. Iltapäivällä puoli viideltä retkeilijät yhyttävät maantien, jonka varressa yhtiön auto kuljettajineen on jo odottamassa. Tyttö ajaa pois autossa, ja poika lähtee jalkaisin palaamaan työmaalleen.

                                                   Tarinan erikoispiirteitä

                      Kirjassa ei esiinny muita erisnimiä kuin Reima. Käytetään vain yleisnimiä kuten mies, poika, ukko, insinööri, johtaja, pääjohtaja, isä, tytär, nainen, emäntä, lapsi, tyttö, neiti jne. Reiman salaisten haaveitten kohteen nimi on tosi Sinipukuinen tyttö kirjoitettuna isolla alkukirjaimella, mutta hänhän ei ole mikään olemassa oleva henkilö vaan mielikuvitushahmo.

                      Myöskään mitään paikannimiä ei mainita. Vuorilla, vuorijonolla ei ole nimeä, eikä millään muullakaan maastonkohdalla, ei järvellä, purolla, joella, mäellä, laaksolla, polulla, ei karjamajalla, jossa paimenukko asuu, ei kolmella kylällä, jotka avautuvat nähtäväksi, kun retkeilijät ovat päässeet ratkaisevan vuorenharjanteen yli. Tai tietysti niillä on nimi, kyllä Reima näkee ne nimet kartastaan, mutta niitä ei vain kerrota. Miksi?

                      Tyttö ja Reima teitittelevät toisiaan. Tämän päivän lukijoita se saattaa hämmästyttää, mutta vielä 1950-luvun lopulla ei nuortenkaan, vasta tutustuneitten ihmisten teitittely ollut lainkaan harvinaista, ei ainakaan maaseudulla. Sen sijaan Reiman ja tytön keskustelujen jäykkä, muodollinen, aikuismainen sävy kummastutti ja teki oudon vaikutuksen, kun koulupoikana yritin ensimmäisiä kertoja aloittaa kirjaa. Meni varmaan lähes kymmenen vuotta, ennen kuin pystyin kahlaamaan lyhyehkön tarinan läpi asti.

                      Jotkut nuorten ajatukset tai lauseet olivat (minusta) suorastaan ärsyttäviä.

Reiman ajatus vuoresta: ”Huomenna nostat kaksi pientä ihmistä korkealle, sininen jättiläinen.”

Tyttö sanoo: ”Tuo järvi on selvästi meitä ihmisiä voimakkaampi, se melkein nujertaa minut.”

Reiman kolme lausetta: ”Maisema on julma, se ei liiku, se on vain kuva.”

”Maa edessämme on . . . aivan jähmeä, kuva vain jostakin.”

”Vuosien mittaan sain sellaisen mielikuvan, että vuoret olisivat jonkinlaista sinertävää, miltei läpikuultavaa ainetta.”

Tyttö: ”Ettekö tahtoisi kertoa, millaisia tyttöjä tästä on kulkenut.”

Reima: ” Monet ihmiskatseet ovat käyneet tässä ja jääneet tähän kuin linnunpojat, joiden siivet eivät vielä kanna.” Jne, jne.

                                                      Kosketus on herkkä asia

                      Retkeilijät tuskin koskettavat toisiaan. Pari tapausta mainitaan, ja niissä kummassakin tekijä on tyttö. Toisen vaelluspäivän aamupuolella tyttö tekee ”reippailu-kulttuuriin” kuuluvan eleen: ”Reima on hyvillään saadessaan olalleen toverillisen lyönnin.” (Olalle läimäytettävä toverillinen lyönti kuuluu mielestäni samaan tyylilajiin kuin aikoinaan suosittu "aimo annos hurttia huumoria".)

                      Toista kosketusta selostan vähän laveammin, koska kertomus olisi tästä voinut lähteä leveämmälle uralle, ellei kirjoittajan ohjelma olisi niin tiukka. Vaeltajat ovat ylittäneet ratkaisevan harjanteen ja nähneet, mitä siellä vuorten toisella puolen on. Reima on järkyttynyt, sillä: ”Lounaassa siintävät vuoret, toiset hyvin kaukaiset vuorimaat, niin että niiden etäistä sinerrystä voisi luulla pilviksi. – – – Ne (vuoret) ovat kuin pilviä maan reunalla, pilviä kuilun partaalla minkä takana ei ole enää mitään."

                      Tyttö on realistisempi ja katsoo lähemmäs. "Tytön hyväilevä katse liukuu yli kylien hauskojen värikuvioiden viljapeltojen kultaisiin neliöihin ja viimein vaarojen sineen, jonka riuduttava hauraus on kaiken ikävöinnin alku ja loppu. Tyttö haluaisi painaa pojan pään rintaansa vasten ja peittää hänen silmänsä käsillään. Loppujen lopuksi hän kuitenkin sanoo viileästi:

– Varokaa silmiänne! Ne voivat jäädä tuonne kauas, ettekä sitten näe mitään todellista, joka on lähempänä."

                      Kertomuksen kannalta hyvin merkityksellinen hetki on mennyt ohi. "Reima istuu miettien keskittyneesti, etäällä olevin katsein. Tyttö hipaisee kevyesti hänen olkapäätään.

 –  Mennään jo! Vilustun täällä. Näette maiseman vielä kun menemme tuolle puolen vuorta.

                      Sanomatta mitään Reima seuraa tyttöä alas polulle."

                      Äskeiset lainaukset kertovat, että tyttö jotenkin vaistomaisesti ymmärtää pojan voimakkaan kaipauksen "vuorten tuolle puolen". Vuoret eivät ole tytölle niin tärkeitä, mutta häntä koskettaa se voimakas mielenkiinto ja suoranainen kiihko, jota poika osoittaa lähestyessään vuorten lakea. Aito naisellinen vaisto (äidin vaisto?) vaatii häntä osoittamaan pojalle hellyyttä, painamaan tämän pään rintaansa vasten. Sitä hän ei kuitenkaan uskalla tehdä muistaessaan aiempaa lähentymisyritystään, joka kilpistyi mimosamaisen herkän pojan kylmään torjuntaan.

                      Toisena vaelluspäivänä tyttö on nimittäin katsonut poikaan hymyillen ja sanonut:

"Kun joskus katsotte tänne, muistatte että veitte erään tytön vuorten yli. Ehkäpä muistatte vähän aikaa ulkonäköni. Silloin katsoessanne tänne vuorille näette joskus minut.

                      Tyttö katsoo hämmästyneenä pojan ilmeitä. Jotakin perin kireää, torjuvaa, melkeinpä vihamielistä välähtää Reiman kasvoilla. –  Niin, kyllä minä muistan, sanoo Reima koettaen hallita kasvonilmeitään.

                      Tyttö punastuu harmista. –  En  tarkoittanut sitä, että pyytäisin näkemään itseni täällä, sanoo hän. –  Se  olisi hassua. En kai niin sanonutkaan. – Ette  luonnollisesti, sanoo Reima.

                      Niskojaan nakaten tyttö kääntyy syrjään ja jättäytyy jälkeen."

                                  Heräävän rakkauden arkuutta ja aavistelua

                      Reiman torjuva reaktio on ällistyttävä, ja sen selittää mielestäni vain hänen ujoutensa ja kuten jo aiemmin sanoin mimosamainen herkkyytensä. Reiman rakastuminen tyttöön on nimittäin ollut selvä asia jo hyvän aikaa ennen siintävien vuorien päälle kiipeämistä. Jo kertomuksen alussa  käy selville, kuinka hän on ollut rakastunut rakastumisen ideaan. Hänen haaveidensa Sinipukuisen tytön paikan valloittaa vähitellen tämä pääjohtajan tytär, jolla on myös sininen asu.

                      Rakastuminen kuvataan pieninä muutoksina Reiman ajatuksissa.

Ensin: "En tahdo rakastua sinuun, vaikka oletkin pieni ja väsynyt ja avuton. Mutta vien sinut perille, turvallisesti perille."

Sitten: "En aio rakastua sinuun, mutta muistan tämän yön aina. Vien sinut perille, maantien päähän."

Ja tästä hetken kuluttua: “Hän kuvittelee, että tyttö heräisi, tulisi hänen luokseen ja suutelisi häntä tai hän tyttöä, aivan sama kummin päin. Hän tahtoisi mielettömästi hyväillä hiuksia ja kasvoja ja puhua lämpimiä sanoja.”

Ja lopulta: "Hän on kaunis. Hänellä on kaunis tukka. Huomeniltana olen taas yksin. Jään aivan yksinäiseksi, enkä saa sanoa, että rakastan."

                      Poika tuntee tyttöä kohtaan myös eroottista vetoa. Paimenukon karjamajalla tyttö menee nurmelle lepäämään. Hän makaa selällään ja katselee taivasta. "Reima katsoo vierestä tytön kasvonpiirteitä. –    –   –  Hän kuvittelee, miten suloista olisi hyväillä huulillaan tytön hiuksia ja kulmakarvoja." Jo aiemmin Reima on kiinnittänyt huomiota tytön vartalon kauneuteen: "Hänen katseensa hakeutuu siniseen samettiin, joka kietoo sisäänsä keinahtelevat, pyöreät pakarat."

                      Ollaan tekemisissä aavistelevan, alkavan, heräämään pyrkivän rakkauden kipeän ja vuorotellen vaihtelevan toivo – epäilys – uusi toivo – vastaepäilys – unelmointia – epätoivoa -vuoristoradan kanssa.

                      Varmaankin monien lukijoiden mielessä on vilahtanut pojan vaisuuden aiheuttama ärtynyt ajatus: vaikka kuinka saavuttamaton pääjohtajan tytär, niin olisi nyt pitänyt edes vähän yrittää jotenkin lähestyä! Mutta kertojan ohjelma on toisenlainen.

                                    Omia koulupojan arviointejani ja muittenkin

                      Yrittäessäni ensimmäisiä kertoja lukea Siintäviä vuoria 15 – 16 -ikäisenä, ei siitä tullut mitään. Kun ensimmäisten sivujen jälkeenkään ei alkanut tapahtua mitään kiinnostavaa, ryhdyin selaamaan lehtiä eteenpäin, miltähän siellä näyttää. Ei näyttänyt lupaavalta. Pistooli, josta jo aiemmin mainitsin, herätti minussa toiveen räväkästä yhteenotosta vuorilla piileskelevien salakuljettajien tai vankikarkurien kanssa, mutta sehän oli turha toivo.

                      Tajusin kyllä, että rakkausromaani tämä varmaan on, mutta kun ensimmäistäkään pussauskohtausta ei näyttänyt tulevan – muusta  nyt puhumattakaan – palautin kirjan lainastoon; lukematta se jäi. Jos olisin tuolloin – siis kohta kirjan ilmestymisen jälkeen – saanut jostain luettavakseni Päivän Sanomat -lehden murskaavan arvioinnin, olisin luultavasti pitänyt sitä melko oikeaan osuvana. Nimimerkki S. Knen kirjoitti otsikolla Huovisen horjahdus muun muassa näin:

                      "Suolaan ja pippuriin tottunutta Huovisen lukijaa alkaa nopeasti ällöttää tämä siirappimainen ja epätodellinen tarina sinipukuisesta tytöstä ja hänen naiivista saattajastaan. Sitä paitsi kirjan opetus, ihmisen on luovuttuva kaikesta, on yhtä vanha kuin ihminen itse eikä sitä varten olisi tarvinnut kirjoittaa 144 sivua löysää tekstiä. Symboli vuoresta, jonka takana asuu pettymys, on sekin ikivanha ja kulunut. Ja kun Huovinen tässä teoksessaan ei pysty puhaltamaan ihmisiinsä elävää henkeä, on lopputulos enemmänkin kuin lattea. Se on säälittävä."

                      Huovinen julkaisi tämän arvioinnin Muina miehinä -muistelmissaan (WSOY 2001). Hänen oma kommenttinsa tuosta murskaavasta tekstistä on yllättävä: "Mielestäni Päivän Sanomien terävänäköinen arvostelija on tavallaan oikeassa. Olen aina pitänyt tästä arvioinnista."

                      V. A. Koskenniemen arviointi Valvoja-lehdessä oli taas selvästi positiivinen. Koskenniemi kirjoitti: “Uudella näköjään vaatimattomalla mutta tosiasiallisesti vaativalla kirjallaan on Veikko Huovinen vakuuttavammin kuin ehkä millään edellisellä (lihavointi PK:n) mielestäni todistanut olevansa se nuoren polven kertoja, jolta yleisöllä on oikeus enimmin odottaa.”

                      Toini Havun arviointi Helsingin Sanomissa oli Huovisen itsensä myöhemmin antamien vihjeiden ja viitteiden kannalta katsottuna kaikkein merkityksellisin, mutta tarkastelen sitä tuonnempana.

                                   Reiman kunnioittava asenne naisia kohtaan

                      Siintävien vuorien päähenkilö on herkkä, mutta totisen miehekäs Reima, jonka asenne naisiin on haaveellinen, ehdottoman kunnioittava ja puhdashenkinen. Kirjailijan omasta taustasta ja asenteista on saattanut kiertyä jotakin Reiman hahmoon. Veikko Huovinen eli – kaikesta päätellen –onnellisen lapsuuden 1930-luvun Sotkamossa. Juho ja Rosa Huovisen perheessä lapsilla oli turvallinen olo ja kirjailijan muistelmien mukaan paljon vapautta, jos kyllä töitäkin jo pienestä pitäen. Tasapainoisella ja rauhallisella äidillä näyttäisi olleen iso merkitys turvallisen ilmapiirin muodostumisessa. Myös isosisko-Hilkan järkevää ja pikkuveljiä tukevaa asennetta Veikko on muistellut kiitollisena. Uskaltaisiko ajatella, että ryhtyessään suunnittelemaan oman perheen perustamista, Veikko Huovisen mielessä on eräänlaisena ihanteellisena mallina ollut oma lapsuusajan perheensä.

                      Tuo ihannekuva heijastelee lämmintä valoaan Hamsterit-romaanissa (WSOY 1957), jossa Rurikin ja Tellervon perhe muodostaa rattoisan, mutta myös realistisen kuvan suomalaisesta ydinperheestä: isä, äiti ja kolme lasta. Siintävien vuorien Reima tosin tähtäilee ahkerasti kaukaisuuden sinihämyyn, mutta käytännön asioissa hän tuntuu olevan hyvin selväjärkinen. Voi kuvitella, että kun Reima aikanaan ryhtyy perheen perustamiseen, niin ei hän huoli rinnalleen ketä tahansa hupakkoa – vain koska "hällä on kaunis jo tukka” – vaan kyllä sen pitää olla tosi ihminen.

                      Mutta vielä Reiman puhdashenkisyydestä. Kirjan alussa on kohtaus, jossa elokuun iltana kaunis tyttö tulee aivan yllättäen muutamien Reiman työporukan miesten näkyville. Jotkut miehet menevät suorastaan pois tolaltaan. Syntyy kiihkeitä arvailuja siitä, mikä tuo firman vierasmajan terassille yllättäen ilmestynyt tyttö on. Mikä on hänen suhteensa paikalla oleviin yhtiön johtajiin. Seuraava katkelma on paljon puhuva:

                      "Kun muuan tumma, pitkä mies, jonka kaikki puheet ovat aina siivottomia, väittää tytön olevan herrojen saunakumppanin, poistuu Reima kuistilta ja kävelee hiljalleen pihalla. Hänen mielessään on yhtenä kaaoksena ristiriitaisia ajatuksia. Eniten häntä kuohuttaa havainto, että kauneus ja törkeys asuvat täällä niin lähinaapureina ja että ne vuorottelevat näköjään mitä mielivaltaisimpina jaksoina antamatta etukäteen varoitusta milloin on minkin ylivalta."

                      Romaanissa Koirankynnen leikkaaja (Otava 1980) Huovinen kertoo Eetvi Mannisesta, joka on asenteessaan naisia kohtaan Reiman sukulaissielu.Metsäkämpällä miesporukka oli katsellut eräänä iltana naista esittävää rivoa valokuvaa, joka oli herättänyt kiroilua, kehuskelua, huutelua ja röhinää. Eetvi reagoi aivan kuten Reima:

                      ”Eetvi Manninen oli silloin mennyt vähin äänin ulos ja kävellyt kämpän pihalla ja yrittänyt rauhoittaa mieltään. Eetvillä oli niin erilainen käsitys naisesta. Eetvin vaimo oli hyvä ja puhdas ja kauniskin Eetvin mielestä. Ja Eetvi tiesi että vaimo kotona ahersi töitä, samoin kuin hän puolestaan täällä.”

                            Runollista kirjaansa ujosteleva kirjailija

                 Mitä sanoo kirjailija itse tästä salaperäisestä pienoisromaanista, jota on proosarunoksikin sanottu. Huovinen kirjoittaa Muina miehinä -muistelmissaan näin:

                      ”Siintävät vuoret on aina ujostuttanut minua. En ole uskaltanut sitä juuri uudelleen lukea. Kun näen sen selkämyksen kirjahyllyssä, nostan häveliäästi käden kasvoilleni ja melkein punastun. Runoilija minussa on kovissa kahleissa. Pidän sen kurissa murahdellen ja äyskien, mutta joskus salassa, kun kukaan ei minua näe, päästän sen ikkunaverhojen raosta tirkistelemään. Miten täällä rosoisessa, riitaisessa, petomaisessa maailmassa yleensä voi kauneutta tavoitella?”

                      Kirjailijan sanat tuntuisivat vahvistavan sitä käsitystä, että Siintävät vuoret on moniselitteinen runo tai ainakin vahvasti runon maailmaan kurkottava tarina. Suuri Suomalainen kirjakerho julkaisi ”kaksi huippuhyvää Huovista samoissa kansissa” eli Koirankynnen leikkaajan ja Siintävät vuoret huhtikuun kuukauden kirjana vuonna 1981. Kaksoisteoksen esipuheessa Arto Seppälä kirjoittaa:

                      ”Siintävät vuoret ja Koirankynnen leikkaaja ovat hyvin pitkälle realistisia ja erittäin uskottavia tarinoita. On helppo uskoa, että niillä voisi olla jopa tosi pohja.”

                      Kirjakerhon huhtikuun 1981 jäsenlehdessä, jonka tehtävänä on tietysti mainostaa kuukaudenkirjaa, Seppälä esittelee:

                      ”Ne voi lukea aivan niin kuin tosikertomusta luetaan, niiden matkaan voi heittäytyä ajattelematta mitään sen viisaampia,” – Mutta heti seuraavan kappaleen alussa:

                      ”Siintävien vuorien syvin filosofia liikkuu kuitenkin kauaksi arkitodellisuudesta vertauskuvalliseen suuntaan.”  (lihavointi PK:n)

                          Vertauskuvallinen suunta – mistä se on saanut alkunsa?

                                                    Ja mihin se johtaa?

                                            Veikko Huovinen oli käynyt vuonna 1958 suomalaisen kirjailijadelegaation mukana matkalla Neuvostoliitossa. Siintävien vuorten kannalta tuossa matkassa oli tärkeintä, että sen aikana Huovinen tutustui seurueen monien nimekkäiden kirjailijoiden joukossa olleeseen runoilija Viljo Kajavaan. Maaliskuussa 1959 Kajava kirjoitti Huoviselle näin:

                      “Vähän vanhempana veljenä toivoisin, ettet antaisi vetää, vaikka tilaisuus nyt olisikin, maitohampaitasi ihan kokonaan pois. Sillä eikö ole niin, että se mitä kauneinta kuvittelemme, kuvitellaan sen lapsen päässä, joka meissä kaikissa arvokkainta on. Tämä sama asia on sanottu raamatussa paremmin, mutta yritetään omin keinoin.”

                      Huovinen kommentoi muistelmissaan Kajavan antamaa vinkkiä: “Sopiva rohkaisu Siintävien vuorien varalle.” (lihavointi PK:n)

                      Uskoisin, että Huovinen oli kypsytellyt ideaa Siintävistä vuorista pitkään, ja Kajavan vihje auttoi häntä päätymään pelkistettyyn, monitulkintaiseen muotoon –  ja sehän on ominaista runoille. Huovisella oli kokemusta lapsenomaiseen välittömyyteen pyrkivästä ilmaisusta. Vai mitä muuta olivat Konsta Pylkkäsen sovellutukset maantieteestä ja monesta muusta maailman rakentoon ja ihmisten välisiin suhteisiin liittyvistä ilmiöistä, aina avaruuteen ja äärettömyyteen asti.

                      Konstahan oli avaruusmatkoillaan koettanut löytää avaruuden peräseinän. Sen hän ajatuksen voimalla löysikin, mutta hakattuaan seinään reiän, hän koki huurteisen pettymyksen: siellä oli vastassa taas uusi avaruus. (lihavointi PK:n) Konsta meni läpi kymmenestä seinästä, ja aina tulos oli sama. Äärettömyydelle ei tullut loppua.

                      Reiman ei tarvitse lähteä vaeltamaan kymmenien vaarajonojen yli, hän oppi läksynsä yhden huurteisen pettymyksen koettuaan. Lähellä tarinan loppua käytävä keskustelu osoittaa nuorten kykenevän suhteuttamaan asioita melko järkevästi:

                      “Vuori ei ole enää sama kuin ennen, sanoo Reima epäröiden. – Suuri ja mahtava se tietysti on edelleenkin, mutta jotakin puuttuu. Minä tiedän siitä liian paljon. Nyt olen väsynyt ja välinpitämätön. – Niin käy usein kun saavuttaa jonkin tavoitteen. Tytön katse on niin ystävällinen, että poika tuntee olonsa paremmaksi. – Pitäisiköhän sitten vain odottaa ja katsoa kaukaa, sanoo Reima varroten jännittyneenä vastausta tytöltä. – En tiedä sitä, sanoo tyttö siinä määrin epätietoisena ja hermostuneenakin, niin kuin kysymys olisi hänelle tuttu ja kiusallinen. – Ehkä parhainta on odotus ja kaipuu, jos se vain pysyisi sopivissa rajoissa. Eihän voi jäädä iäksi odottamaan. En ymmärrä . . .”

                                          Monenlaiset elonkehät

                      Toisena yönä Reima katselee nukkuvaa tyttöä ja tuntee välähdyksenomaisesti “lähellään toisen ihmisen elämän itseyden, sen että se tosiaan on toisen ihmisen oma elämä, joka menee omaa rataansa suljettuna kokonaisuutena ja jota ei voi omistaa tai pysäyttää tekemättä väkivaltaa, särkemättä jotakin tai peräti tappamatta.”

                      Tämä öinen mietelmä on tehnyt suuren vaikutuksen Toini Havuun, koska hän jo aiemmin mainitsemassani Helsingin Sanomien arvioinnissaan kirjoitti:

                      “Toisen ihmisen suljettuun kehään ei voi puuttua sitä särkemättä, jokaisella on lähimmäisessään vain saattaja matkallaan.”

                      Huovinen puolestaan sanoo muistelmissaan olevansa kiitollinen Toini Havulle noista sanoista.

                      Kuten jo olen maininnut, Huovinen sanoo pitävänsä itsessään olevan runoilijan kurissa murahdellen ja äyskien. Kyllä hän runoja silti arvosti; Huovinen saattoi siteerata Hellaakoskea ja Kiantoa ja muitakin.

                      Muina miehinä -teoksessaan Huovinen kertoo Hilkka-siskonsa apelta, professori Niilo Toivoselta saamastaan esitelmän eripainoksesta. Oli vuosi 1953. (Veikko Huovinen oli edellisenä vuonna tehnyt kirjallisen läpimurtonsa – Havukka-ahon  ajattelija oli ilmestynyt.) Niilo Toivonen oli pitänyt esitelmän Suomalaisessa Tiedeakatemiassa ja sen nimi oli: Kemian osuus luonnontutkimuksemme kehityksessä.

                      Esitelmän lopussa orgaanisen kemian professori Toivonen selostaa, miten molekyylien monipuolistuminen toimii niiden keskinäisessä järjestymisessä yhä korkeammiksi biologisiksi muodostumiksi – soluiksi, kudoksiksi, elimiksi, organismeiksi – yhä uusiksi ilmiöiksi ja ominaisuuksiksi. Niiden mitä suurinta järjestyneisyyttä edellyttävänä huippuna esiintyy tajunta, tietoisuus, hengen elämä, kulttuuri ja niihin liittyvät luomisen muodot. (Poikkitieteellistä ajatteluako? Kemian ja humanististen tieteiden rinnastamista ja toisiinsa vertautumista?)

                      Niilo Toivonen päättää Huoviselle lahjoittamansa esitelmän näin:

“Myöskin ihmisen henki on 'avoin'; se jatkaa kaikelle elolliselle ominaista ja välttämätöntä ulottumispyrkimystä oman itsensä ulkopuolelle. – – –  Se kurottaa eteenpäin, vielä tuntemattomaan. Mitä kaikkea kuuluu siihen suureen kokonaisuuteen, joka kehtovana väikkyy sen edessä? Siihen, jonka olemusta vasta vain runoilijan näkemys – Goethen (Mannisen suomennos) – on voinut hahmotella:

                      Ain´ yksi, aina uusin polvin

                      käy virta ääretöntä päin,

                      tuhansin kerroin holvi holvin

                      lujasti sulkee sisäkkäin,

                      kaikk´ uhkuin täyttää elonvaisto,

                      yön tähden, päivän auringon,

                      ja kaikki riento, kaikki taisto

                      iäinen rauha Herrass´ on.”

                      Säkeet tekivät 26-vuotiaaseen Huoviseen suuren vaikutuksen ja auttoivat häntä omien sanojensa mukaan ymmärtämään edellisenä vuonna ilmestynyttä romaaniaan, Havukka-ahon ajattelijaa. Siinähän Konsta Pylkkänen hakkaa kirveellä aukon “avaruuden peräseinään” – ja yhä uuteen ja uuteen eteen tulevaan.

                      Huovinen esitteli tämän Goethen runon Maarit Tyrkön toimittamassa kirjassa Tätä runoa en unohda (Otava 1977). Uskaltaisin vetää sellaisen johtopäätöksen, että runo on ollut vaikuttamassa myös Siintävien vuorien vähäeleisen mutta monimerkityksisen tyylin muodostumiseen.

                      Miksi kirjailija sanoi ujostelevansa tätä runollisen minänsä tuotosta? Johtuiko se siitä, että hän oli kirjoittanut sen omien sanojensa mukaan “rakastuspäissään”, ja niin tullut paljastaneeksi enemmän kuin jälkeenpäin ajatellen oli soveliastakaan? Vai johtuiko se itsekritiikistä, siitä, ettei hän tuntenut onnistuneensa riittävän hyvin; tällaistakin luulisi kirjailijoille sattuvan.

                      Koulupoikavuosista päästyä, aikuisemmalla iällä ja varsinkin nyt eläkeläisvuosina olen tullut yhä vakuuttuneemmaksi siitä, että Siintävät vuoret on yksi Veikko Huovisen kiinnostavimmista teoksista. Se poikkeaa kaikista muista runollisuudessaan, se on kiehtova monikerroksisuudessaan, ja se täyttää yhden yksinkertaisen, mutta ratkaisevan mestariteoksen tunnusmerkin: se kestää monia lukemiskertoja, ja aina siitä voi löytää jotain, mitä ei ennen ole tullut ajatelleeksikaan.