Risto Kormilainen : Veikko Huovinen – syvällinen elämän tulkki, kulkija ja tarkkailija
Veikko Huovinen – syvällinen elämän tulkki, kulkija ja tarkkailija
Uskon ulottuvuuksia huumorin sinessä
Luento 17.7.2016 Kuhmossa Veikko Huovisen nimikkoseuran kesätapaamisessa
Risto Kormilainen, kirjailija, lääninrovasti
___________________________________________________
"Kainuuseen pitää tulla hiljaa, ja sujahtaa maisemaan huomaamatta. Pitää hiihtää metsiä, yöpyä mökeissä, jutella talonväen kanssa illalla. Vuosikautisen harrastuksen jälkeen saattaa maakunnan arvoitus hieman avautua."
Olen usein palannut tuohon Veikko Huovisen salaviisaaseen Kainuuseen tulemisen ohjeeseen. Siinä ei ole vain nimittäin kyse pelkkään maantieteelliseen kolkkaan tulemisesta, vaan oivaltavasta mielenmaisemasta, sielukkaasta meditoinnista ja henkisen ilmaston hyväksymisestä. Huovinen on muutenkin kirjoissaan mainio matkaopas kainuulaisuuteen, sillä hänen tuotannossaan kuuluvat kautta linjan tämän seudun ihmisten ajatusten virrat syvässä honkien huminassa. Kainuulaiseen syväajatteluun kannattaa siis tutustua Huovisen teosten myötä.
Kainuuseen pitää siis huovismaisesti sujahtaa hissukseen, huomaamatta, numeroa tekemättä, pysähtyä kuuntelemaan murretta puhuvia alkuasukkaita, alkuun hieman etäisiltä vaikuttavia jurnottavia ihmisiä, vaihtaa ajatuksia heidän kanssaan, ja kas, silloin jotain maakunnan mystisestä olemuksesta ja salatusta ihmisluonnosta saattaa avautua. Kainuulainen ihminen on kaukaa viisas: tarkkailee ensin tuntematonta hölöttämättä koko elämänkaartaan, vaan sitten kun on tutustunut, niin jo juttu luistaa ja luottamus on syntynyt. Luoja on maisemassa ja viidennen evankeliumin runsaudensarvi hoitaa niin satunnaista kulkijaa kuin aloilleen asettunuttakin. Sinisten ajatusten lento on hiirihaukkamaista syvien salojen kätköissä!
Huovinen itse oli syvien metsien ja suurten salojen mies. Nämä maisemat, ihmiset ja ihmisten puheet hän osasi kirjoittaa kansalliskirjallisuudeksi. Huovisen teosten äärellä avautuu pitkä historiallinen perspektiivi, mutta myös aina kulloinkin ajassa liikkuneet aiheet ajankohtaisella tavalla.
Ajattelen, että metsä laveasti ymmärrettynä teki Huovisesta kirjailijan. Hän seurasi ammatin valinnassaan ylimetsänhoitaja-isänsä Juho August Huovisen jalanjälkiä valmistuessaan metsänhoitajaksi Helsingin yliopistosta vuonna 1952. Jo opiskeluaikana Huovinen kirjoitti ahkerasti. Hän itse kertoo, että Ilmari Kiannon, toisen kainuulaiskirjailijan luoma hahmo Ryysyrannan Jooseppi pesi hänen pääkopassaan vankasti. Olisiko muuten jotain samaa Joosepissa ja Konstassa? Jooseppi ei ole yksioikoinen tyyppi, vaan viisas ja syvällinen ajattelija, originelli hahmo. Jalo Heikkinen kirjoitti 2004 Ylä-Kainuu-lehdessä Kenkkusen esikuvasta näin: "Mutta onko Jooseppi Kenkkunen yhtä kuin Jooseppi Kyllönen? Eipä tietenkään. Jooseppi Kyllönen oli tavallinen köyhä suomussalmelainen torppari, ei lainkaan ainoa lajissaan. Hän oli kuitenkin rohkea ja älykäs." (Ylä-Kainuu-lehti 16.3.2004) Jooseppihan oli toimelias ja yritteliäs mies. Joosepissa on samaa ajattelua kuin Konstassa. He mielellään pohtivat maailman suuria kysymyksiä. Jotain oli siis Huovisen pääkoppaan varmasti jäänyt pesimään Kiannon Joosepista.
Huovinen ennätti toimi metsähoitajana kolmen vuoden ajan Kuhmossa ja Sotkamossa, kunnes heittäytyi vapaaksi kirjailijaksi 1957.
Kiannolla ja Huovisella on muutakin yhteistä kuin syntymäpäivä 7.5. Kianto oli samalla tavalla metsien mies ja ihmisten parissa viihtyvä. Korpikainuulainen elämä ja kansankulttuuri olivat syöpyneet Karhulanvaaran kotipappilan vilkkaan kanssakäymisen myötä nuoren pojan sisimpään. Eri puolilta laajaa Suomussalmen seurakuntaa tulevat ihmiset pysähtyivät pappilassa ja se kaikki kiinnosti nuorta Ilmaria. Turjanlinnaan pysähtyi myös monenlaista väkeä ja matkustihan Kianto itsekin paljon eri kulkupeleillä Kainuun ja Vienan kylissä.
Suurilta saloilta Huovinenkin lähti kirjailijana liikkeelle luodessaan jäljittelemättömän korpikainuulaisen fundeeraajan Konsta Pylkkäsen. Ensi kerran Konsta ilmestyy lukijoille esikoisnovellikokoelmassa Hirri (1950) ja sitten läpimurtoromaanissa Havukka-ahon ajattelija (1952). Konsta palaa vielä romaanissa Konsta Pylkkänen etsii kortteeria (2004). Siinä Konsta ikääntyneenä haeskelee kortteeria, jossa voisi rauhoittua maailman melskeiltä ja suhdanteilta, mutta jossa voisi vielä filosofoida ja ajatella sinisiä ajatuksia. Konstaa askarruttavat luonnon ihmeet, joille hän kehittelee omaperäisiä, humoristisia selityksiä. Myös maailmanpolitiikan koukerot ja suurvaltajohtajien öykkärimäinen meno askarruttavat. Huovinen onnistui hyvin palauttamaan Konstan takaisin henkiin, sillä kaikki kirjailijat eivät ole tällaisissa henkiin herättämisissä onnistuneet.
Konsta ei pohdiskele juurikaan uskonnollisia kysymyksiä, mutta ehkä juuri luonnon ilmiöiden tarkastelussa voi tulkita myös Luojan suuruuden ihmettelyä ja hänen eteensä jäämistä. Kun Sotkamossa pidettiin herättäjäjuhlat vuonna 2015, niin juhlille hän olisi vääntäytynyt ihmettelemään ja juhlien tunnusvirteen Konsta olisi ilman muuta yhtynyt, sillä siinä on jumalallista korpifilosofointia avoimimmillaan: "En pelkää siis vaarojen matkaa. Hän silloinkin kantaa ja vie. Kun polku on synkeä, kaita on tie. Voin kanssansa taivalta jatkaa. Hän vastakin auttava lie." (SV 173:4)
Kainuun vaaramaisemat ja etenkin Vuokatin huikaisevat maastot piirtyvät elämän matkan kuvana vahvasti jokaisen näissä maisemissa hitusenkaan liikkuneen sisimpään. Huovisen Siintävät vuoret-teoksessa on runollisen kauniilla tavalla koettavissa näitä vaarojen tuntoja. Varovaisesti tunnustellen voisi ajatella, että se on Huovisen hiljainen, vähäeleinen ylistys Luojalle.
Tapasin Huovista silloin tällöin ja tietenkin juttumme menivät kirjoittamiseen ja kirjallisuuteen. Lähettelimme myös toisillemme syksyisin omia kirjojamme. Erään kerran esitin, taisi olla joskus 1990-luvulla, että Huovinen kirjoittaisi kirjan reformaattori Martti Lutherista. Myhäellen Huovinen mutusteli ehdotustani ja sanoi, että antaa nuorempien koettaa. Eikä hän sitä paitsi tunne niin hyvin Lutheria, että voisi hänestä kirjoittaa. Ei auttanut, vaikka yllytin häntä lukemaan Lutherin pöytäpuheita ja muita värikylläisiä otteita Lutteerukselta. Ajattelin, että kun Huovinen oli kirjoittanut diktaattoreista, niin miksi ei sitten reformaattorista, joka on vaikuttanut eurooppalaiseen uskonkulttuuriin, elämäntapaan ja yhteiskunnallispoliittiseen ajatteluun erittäin paljon.
Lutherhan oli värikäs persoona, josta Huovinen olisi varmasti saanut herkullisen kattauksen. Masennusta ja alakuloa Luther ajoi tiehensä musiikin, laulun ja huumorin avulla, joskus oluenkin. Lutherin kerrotaan neuvoneen nuoria pappeja saarnaamaan yksinkertaisesti ja selkeästi seuraavalla ohjeella: "Kun minä saarnaan niin, että seitsenvuotias lapsikin ymmärtää. Mutta kun minä ja maisteri Melanchton juomme kellarissa olutta ja keskustelemme teologiasta, ihmettelee Jumala taivaassakin tätä oppineisuutta."
Vaikka Huovinen ei paljon tuotannossaan ole uskonnosta kirjoittanut, luonnehtisin häntä hiljaisen uskon mieheksi, sydämeltään - jos hänet johonkin herätysliikkeeseen pitäisi sijoittaa, niin ehdottomasti körtti: vaatimaton, itsestään numeroa tekemätön, mediaa välttelevä, hiljainen huumoria viljelevä, mutta niin syvältä ajatteleva takametsien mies. Lyseoajan aamuhartauksista hän kirjoittaa: "Kajaanin Yhteislyseossa kaikki oppilaat marssivat juhlasaliin aamuhartauteen. Siinä seistiin, kuunneltiin ja veisattiin."
Usko ja huumori kulkevat usein käsi kädessä. Huumorin olemusta Huovinen on valottanut monin tavoin, niin henkilöidensä kautta kuin kirjailijana pohdiskellen. Huumorista hän kirjoittaa kirjailijan muistelmissaan Muina miehinä (2001): "Mitä on huumori. Voiko sen luonnehtia lyhyellä, täsmällisellä määritelmällä. Ei voi. Huumori, leikillisyys, myhäily, hymy, irvistely, hohotus, hörhätys, iloisuus, nauru - mitä niitä nyt onkin - on laaja kuin meri./.../ Onko maailma murheiden laakso vai hymyn maa? Käsittääkseni kohottava, rohkaiseva huumori on vähän niin kuin rakkaus tai voimakas matkatoveri, jonka käteen voi tarttua. Mutta on jotain sellaista määrittelemätöntä myhäilyä, kuin pehmeän siiven hipaisua tai arkailevan käden kosketusta lapsen suortuvilla, jossa hyvä mieli ei puhkea nauruksi vaan hymyksi. Se on kuin elokuun lämmin iltahämärä."
Huumori-sana tulee latinankielen sanasta umor, joka merkitsee kosteutta, nestettä, märkyyttä ja vettäkin. Sitä on käytetty merkityksessä ihmisen elimistön nesteistä, joista uskottiin ihmisen terveyden ja mielentilan koostuvan. Hyvän huumorin omaaminen merkitsee elämänasennetta; se ei ole irtonaista vitsien kerrontaa, vaan asioiden ja maailman tilan tarkkailemista vähemmän ryppyotsaisesti. Huumori on osa maailmankuvaamme. Se on aina myös yhteisöllistä ja elää nimenomaan yhteisössä. Kirjallisuus on maailman heijastusta ja siksi myös kirjallisuus huumorin kautta avaa erilaisia todellisuuksia ja näkökulmia ihmisenä olemiseen.
Aleksis Kivi on todennut huumorin olemuksesta näin: "Suuren huumorin omaaminen merkitsee sitä, että ihminen on henkisessä kehityksessään kohonnut sellaiselle tasolle, jossa sielunelämän eri aineksista on muodostunut huumoriksi vakautunut elämänasenne."
Suomalaista kansanhuumoria tutkinut Seppo Knuuttila sanoo, ettei suomalainen huumori ole sen kummempaa tai omaperäisempää kuin muidenkaan kansojen huumori. Hänen mukaansa naurua on pyritty rajoittamaan antiikista lähtien. Suomalainen huumori on toki laveampaa kuin vaikkapa vikkelä brittihuumori. Knuuttila toteaa, että "ihminen, joka ei asennoidu humoristisesti asioihin, voi elää - kuten vanha kansa sanoo - erittäin hyvän, täysipainoisen elämän nauramatta koskaan. Hän on ehkä vähän ikävä ympäristölleen, mutta ei sen ikävämpi kuin sellainen, joka nauraa kaikille asioille."
Veikko Huovinen yhdisti luomiskertomuksessaan uskon ja huumorin näin: "Jumala oli maailmaa luodessaan työskennellyt kuusi päivää ja lepopäivää odotellessaan Hän istui lauantai-iltana saunan jälkeen järven rannalla saunan portailla vilvoittelemassa. Hän katseli kättensä työn tuloksia. Jumala oli luomiseensa tyytyväinen ja hyvällä tuulella. Hän päätti, että taidanpa luoda vielä Sotkamon." Näin on siis Sotkamo Vuokatteineen syntynyt!
Vuonna 1957 ilmestyi Huovisen teos Hamsterit. Sehän on perisuomalainen kuvaus tulevan elämän varastoimisesta. Jos mitään muuta suomalainen ei ole kotitarveviljelijänä viljellyt, niin perunaa ainakin. Talvelle ei ollut lähtemistä ilman omaa perunamaata, jos vaikka kuinkakin pientä. Huovisen henkilöt pistävät talteen herneitä sammalpehkoon ja Rurik sekä Hamsteri keräävät mahtavat varastot talvelle punajuurista turkisliiveihin. Voisiko tässä nähdä paradoksaalisen uskontulkinnan Jeesuksen sanoihin: "Älkää kootko itsellenne aarteita maan päälle. Täällä tekevät koi ja ruoste tuhojaan ja varkaat murtautuvat sisään ja varastavat." (Matt. 6:19) Tai toinen kohta samaisesta Vuorisaarnasta: "Katsokaa taivaan lintuja: eivät ne kylvä, eivät leikkaa eivätkä koko varastoon, ja silti teidän taivallinen Isänne ruokkii ne." (Matt. 6:26) Ihminen on aina varastoija, yhden sortin hamsteri ja hamuaja, vaikka ei olisi tarpeenkaan.
Jeremias Haverinen, metsästäjä ja kaskiviljelijä tunnustaa uskonsa näin: "Mit' on riista, tavara? Tomu, multa katoova./ Varat kootaan vaivalla, katoavat murheella./ Mit' on maine, kunnia? Kukistuva kukkula./ Tyhmä niitä ahnehtii, toinen tyhmä kadehtii." Huovinen oli lukenut vanhan virsikirjan, vuoden 1701 suomalaisen virsikirjan, jossa se menee näin: "Mik' on riista, tavara? Lika, multa katoova:/ Rikas pian köyhtyy kyll',/ Murhe myöt' on molemmill'." Virsi on myös nykyisessä virsikirjassa numerolla 598, jonka kaksi säkeistöä ovat nyt muodossa: "Mitä raha, tavara/ muuta on kuin tomua?/ Kaikki, minkä vaivoin saa,/ kohta arvon kdottaa./.../ Entä valta, kunnia?/ Niin kuin korsi murtuva./ Tyhmä valtaa ahnehtii,/ toinen tyhmä kadehtii."
Huovisella eräänlainen elämän rakenteiden varmistaminen tulee hiljaisella tavalla muuallakin esille. Samoin myös sitten vähittäinen nauttiminen, mutta ei suinkaan mässäily ja yletön kuluttaminen. Huovinen on yleensä kohtuullisuuden linjoilla. Hamsteriystävien mottona onkin "lämmin kantapää villasukassa". Onneksi Huovinen sanoo sitä, kun on "lämmin sukka kuivassa saappaassa." Eikö siinä ole myös lähellä uskontulkintana Jumalan huolenpito niin kedon kukista kuin taivaan linnuista. Ylihuolehtiminen on uskon vajausta. Tulevaisuus pyyhkii tuulena yli kasvojemme.
Teol.tri, pappi ja esseisti Juhani Rekola (1916-1996) on paljon pohtinut tuotannossaan uskon ja kirjallisuuden suhdetta alkukristillisistä teksteistä moderniin kirjallisuuteen, niin proosaan kuin lyriikkaankin. Usko kirjallisuudessa taistelee aina Jumalan ja pahan välimaastossa. Pyhä ja kaunis, hyvä ja ehjä tulevat kuvatuiksi oikealla tavalla, mutta samalla ruma ja luotaantyöntävä, vastenmielinen ja halveksittu tulevat yhtä lailla oikein kuvatuksi. Uskon kuvaaminen tapahtuukin usein parhaiten epäuskon kautta.
Rekola jaottelee tämän kuvauksen neljällä tavalla.
Ensiksi: uskoa uskon -näkökulmasta. Tällaista kirjallisuutta ovat hartauskirjat, saarnakirjat, vanhat postillat, evankelioivat ja julistavat kirjat. Kainuussa on esim. vanhastaan hartauskirjoilla ja postilloilla ollut hengellisessä elämässä suuri merkitys johtuen pitkistä kirkkomatkoista. Ihmiset ovat hiljentyneet kodeissa lukien perheen piirissä yhteiseksi ylösrakennukseksi tällaisia kirjoja. Nohrborgin ja Björkvistin postillat ovat olleet hyvin suosittuja. Seurakuntien opetuksellinen materiaali voidaan lukea myös ainakin osittain tähän kategoriaan.
Toiseksi: epäuskoa epäuskon - näkökulmasta. Oikeastaan voisi sanoa, että kaiken kirjallisuuden voi lukea tähän kategoriaan. Kysymyksenasettelu on tämänpuoleista, immanenttia, vaikka toki myös tuonpuoleisuus, transsedentti voi toki olla läsnä. Lähtökohtaisesti kaikki on auki, luokitteleminen vaikeaa. Samuel Beckett, vuonna 1969 kirjallisuuden Nobel-palkittu irlantilainen kirjailija on yksi esimerkki tästä. Hänen tunnetuin teoksensa, näytelmä Huomenna hän tulee (1953, tunnetaan myös nimellä Godot) kuvaa hyvin tämän näkökulmaa. Odotus on toivoa, huominen on tässä eikä kuitenkaan ole läsnä. Mutta odotus jää.
Kolmanneksi: epäuskoa uskon - näkökulmasta. Tästä parhaimpana esimerkkinä Rekola pitää Raamattua luonnehtiessaan, että se on "uskosta käsin tapahtuvaa synnin ja pimeyden maailman tulkintaa". Tätä voi katsella Raamatun traagisuuden läpi, sillä ongelmia ei ole siloteltu ja henkilöt on esitetty risaisina ja rosoisina, ei hetikään hyvässä valossa. Siellä on läsnä myös vahva epäilys monissa ihmisissä niin Vanhan testamentin kuin Uuden testamentinkin puolella. Klassinen hahmo on Jeesuksen sisärenkaan mies Tuomas, joka on kaikkien epäilijöiden arkkityyppi. Kirjoittajat mieltävät tehtävänsä todellisuuden ehdottomina ja aukottomina kuvaajina. He ovat olleet uskollisia Jumalan kutsumukselle häivyttämättä mitään ihmisenä olemisen tuntoja pois. Siinä on myös yksi Raamatun rohkaisu, kun katselemme suuria Jumalan ihmisiä, kuinka raadollisia he ovatkaan olleet.
Neljänneksi: uskon kuvaaminen epäuskon - näkökulmasta. Tästä ehkä parhaana esimerkkinä toimii espanjalaisen Miguel de Unamunon (1864-1936) pienoisromaani Pyhän miehen uhri. Espanjalaisessa maalaiskylässä vaikuttaa kaikkien kyläläisten rakastama pappi Manuel. Hän kokoaa seurakuntansa kirkkoon ja saa heidät vakuuttuneiksi evankeliumin ilosanomasta: "Kuinka hän rakastikaan omiaan! Hänen elämänsä oli riitautuneiden aviopuolisoiden sovittelua, kesyttömien lasten palauttamista vanhemmilleen tai vanhempien palauttamista lapsilleen, ja ennen kaikkea hän lohdutti katkeroituneita ja uupuneita ja auttoi kaikkia kuolemaan hyvin."
Mutta don Manuelilla on traaginen salaisuus, jonka tietää vain pari ihmistä. Hän ei nimittäin itse usko ylösnousemuksen ilosanomaan ja kuoleman jälkeiseen elämään, vaikka hän niin vaikuttavasti niistä teemoista saarnaakin ja hänen puheensa synnyttävät ihmisissä uskon. Miksi hän toimii näin? Hän haluaa elää ja kuolla kylän onnen ja rauhan puolesta. Juhani Rekola tiivistää uskon ja epäilyn välisen jännitteen näin: "Emme kuitenkaan ylistä epäilyä. Ylistämme uskoa. Kuitenkin rehelliseen, rakastavaan epäilyyn sisältyy väkevämpi todistus ulkopuolisille kuin epärehelliseen ja kovaan uskoon."
Mihinkä kategoriaan siis sijoittaisimme uskon kysymysten kohdalla Veikko Huovisen tuotannon? Ajattelisin, että toiseen, kolmanteen ja neljänteen. Huovinen on vahva toivon kirjailija. Teoksissaan hän välittää toivoa monella tasolla ja monella tavalla.
Huovinen ei polemisoi tai pohdi Jumalan olemassaoloa sillä tavoin, että Jumala on ehkä mahdollisuus, vaan, että hän on. Hänen tekstiensä valossa Jumala on luontevan itsestään selvästi elämässä läsnä, taustavaikuttaja, sanoisin, että värikäs, mutta ei mikään harmaa eminenssi. Rasvamaksa-teoksessa (1973) on novelli Sielunvaellusta, jossa Leevi Sytky ajaa junan alle ja kuolee. Vähän ennen onnettomuutta hän on tienvarren pylväästä lukenut kysymyksen: "Missä vietät iäisyytesi?" Leevi tulee Jumalan juttusille ja Jumala kysyy häneltä, että mitenpä olet ajatellut viettää iäisyytesi. Leevi ehdottaa sielunvaellusta ja Jumala antaa myöten.
Oppi sielunvaelluksesta ei kuulu kristilliseen uskoon, vaan hindulaisuuteen ja buddhalaisuuteen. Sen mukaan ihminen ei elä maan päällä vain yhtä elämää, vaan monia peräkkäin. Ihmisen sielu pysyy muuttumattomana, mutta käy läpi monia ruumiillisia hahmoja, jotka se kuluttaa loppuun niin kuin vanha vaate kulutetaan loppuun. Huovinen on tästä veistellyt sitten omaperäisen tarinan niin, että Leevi Sytky on ensin variksena, sitten matikkana, koerana, Alkon paikallisjohtajana ja viimein lähtee kurkena Lappiin.
Matikanopettaja-teoksessa (1986) on littlejuttu Taivaaseen. Huovinen aloittaa sen näin: "Tämä tarina ei ole faktillisesti tosi, mutta näin siinä kuitenkin kävi." Elämässä kaltoin kohdeltu Julle Aderton näkee unen taivaasta. Väärinkäsityksiä tapahtuu ja Julle on jutuissa Herran Sebaotin kanssa. Jumala huhuilee taivaan avaruuksiin karkaavaa Jullea, mutta tämä on mennyt menojaan.
Sinisilmäisessä ohjuksessa (2003) on novelli Jumala tarkastaa rintamalinjat, jossa Huovinen parodioi sodan ja uskon liittämisellä yhteen. Se on erityisen ajankohtainen tänään, kun olemme seuranneet Syyrian väkivaltaisuuksia ja sotaa usean vuoden ajan. Huovinen kirjoittaa: "Eri uskontokuntien papit olivat toimineet välittäjinä armeijoilta Jumalalle päin ja päinvastoin." Kun rintamalinjat ja varustukset on tarkastettu, Huovinen kysyy päätteeksi: "Ilmestyikö Jumalan hahmottelemattomille kasvoille ehkä alakuloinen hymy vaiko armollinen suopeus? Sitähän me emme tiedä."
Huovisen uskonnollisia kysymyksiä käsittelevistä teksteistä näkyy selkeästi, että kyllä hän tunsi myös Raamatun. Matikanopettajassa on littlejuttu Silakkalaatikkoa Jeesukselle. Muinaisaikojen foinikialaiset purjehtivat Hankoniemelle ja ottavat muutamia metsäsuomalaisia vangiksi. Heidän joukossaan on Kylli Ilmatoivia Ilmarisentytär. Värikkäiden vaiheiden jälkeen hän kulkeutuu ruoanlaittajaksi Gennesaretin järven rantamille.
Kylli saa spitaalin ja hän elää syrjään sysättynä kurjuudessa. Simon ja Andreas, kalastajat tuovat hänelle ravinnoksi roskakalaa. Erään kerran spitaalisia jalkoja huuhtoessaan hän näkee kummallisen näyn: mies kävelee järvenselällä kuin kovapohjaisella tiellä ikään. "-Kuka työ ootta, kysyi Kylli latinaksi. - Jeesushan se tässä vain." Sitten Jeesus pyytää Kylliä laittamaan ruokaa. Jeesus kertoo olleensa perkeleen kiusattavana 40 päivää. "En kehannut muuttaa kiviä leiviksi." Matteuksen evankeliumissa kuvataan näin: "Silloin kiusaaja tuli hänen luokseen ja sanoi hänelle: 'Jos kerran olet Jumalan Poika, niin käske näiden kivien muuttua leiviksi.' Mutta Jeesus vastasi: 'On kirjoitettu: Ei ihminen elä ainoastaan leivästä, vaan jokaisesta sanasta, joka lähtee Jumalan suusta.'" (Matt. 4:3-4)
Kylli tekee Jeesukselle silakkalaatikkoa, jonka veroista hän ei ole aiemmin syönyt. Sitten Jeesus parantaa Kyllin spitaalista ja nostaa kätensä korkeuksiin. Kylli huomaa olevansakin Suomessa jälleen. Hän saa uuden elämän, mutta Välimeren maissa opitut elämänviisaudet ja kokemukset hän säilyttää. Latinantaidoillaan hän hämmästyttää heimolaisiaan talvi-iltoina, lumimyrskyn raivotessa.
Tekstiä voi tulkita hyvinkin viitteellisenä jatkumona, mitä ja miten olisivat tapahtumat edenneet, kun Jeesus palasi 40 vuorokauden paastomatkan jälkeen kotiin. Helvi Hämäläisellä on romaani Kolme eloonherätettyä (1953), jossa kuvataan Jeesuksen kolmen kuolleista herätetyn, Jairuksen tyttären, Nainin lesken pojan ja Betanian Lasaruksen elämää sen jälkeen, kun he olivat saaneet uuden elämän. Elämä ei ollutkaan niin helppoa ja yksinkertaista. Miksi juuri heille suotiin tämä armo? Osaisivatko he käyttää lahjansa oikein uudella jaksolla? Mitä ihmiset heistä puhuisivat? Mitä ajattelisivat? Hämäläinen on tehnyt hienon kuvauksen näiden kolmen sisäisistä tuntemuksista ja ahdistuksista.
Huovinen on teksteissään hyvän ruoan ja juoman ystävä. Lampaansyöjissä (1970) kehutaan Luojaa lampaanlihan luomisesta: "Lampaanliha on maailmankaikkeuden parasta lihaa, varsinkin riisin kera. /.../ Kyllä Luoja teki merkittävän työn luodessaan lampaan. Varmaankaan ei ollut yksinkertaista suunnitella lampaanlihan kokoomusta, säikeisyyttä ja rasvaisuutta, kun yhtään lammasta ei ollut ennen keksitty, mutta olosuhteisiin nähden voi katsoa Jumalan onnistuneen lammaspaistin suunnittelussa varsin tyydyttävästi." Ja maistuuhan Sepelle ja Valtterille Luojan luoma lammaspaisti vaikkapa rosvopaistina. Jumala näyttäytyy näin Huovisen teksteissä myös ensimmäisen uskonkappaleen Luojana, kaiken hyvän lahjoittajana. Itse asiassa lampaassa voi nähdä Luojan luomistyön jatkumon, creatio continua.
Veikko Huovinen hahmotteli Suomen Kuvalehden kirjoituksessa 30.11.1973 kuvaa mielipapista hykerryttävästi näin (SK 48/1973): "Jumaluusoppinut hän saisi olla, vaikkapa aivan dosentti, mutta hän olisi irti kirkosta, kasukoista ja lipereistä, irti kansliasta ja palkkaluokista. Hän liikkuisi kuin jokin kerjäläismunkki jalan tai polkupyörällä. Männyn kyljessä olisi lappu, että nyt se puhuu kankaalla urheilukentän laidassa.
Ja millainen mies! Kookas, partainen rötkäle, musta vilttihalttu päässä. Silmissä ja koko esiintymisessä ehdottoman vakaumuksen ja sisäisen palon leima, ilmeessä jotain hurjaa voimaa. Ääni olisi kovin voimakas ja mölkättelevä. Ja se julistus: ei mitään helppoja armopaloja, vaan kilvoitusta ja itsekuria, vihtaa synnin pöhöttämälle lihalle, ruoskaa liuvareille ja väärintekijöille.
Sitä pitää olla papilla rämäkkä ääni ja kova luonto ja teatteripeli verissä. Ja rohkea pitää olla kuin pantteri syntisen ajan kohinoissa. Tai muuten saa puhua tyhjille seinille ja veron nyhdäntäoikeus loppuu." Papin Huovisen mukaan pitää olla alkuvoimainen henkilö, innostaja ja juttumies, eväänä pari silliä tarhaisessa paperissa, leivänkanta ja margariinipurkki.
Huovinen oli kirjailijana monipuolinen kirjoittaen kaikkia genrejä, lukuun ottamatta runoutta. Siitäkin joskus keskustelimme, kun itse olin kirjoittanut jo useamman runokokoelman. Usutin kyllä kokeilemaan, mutta hän kieltäytyi ehdottomasti! Huovisen tekstit osuvat aina maaliin, olipa sitten kyseessä veitikkamainen huumori, pisteliäs satiiri, hekumoiva ironia ja jopa tunteikas lyyrisyys. Vaikkei olisikaan samaa mieltä. Elämän syvällinen ymmärtäjä ja sen kuvaaja Huovinen oli.